Tekniikkaparkki.fi

Nyt näyttää siltä, että Sonyn konsoleilla on tennisbuumi päällä. Muutama viikko sitten arvostelimme PS2:n Everybody’s Tennis-pelin, ja nyt jo PSP:llekin on tarjolla uunituoretta keltaisen pallon mätkyttelyä.

Smash Court Tennis 3 pyrkii olemaan mahdollisimman realistinen tennissimulaatio, joten grafiikat ovat viimeisen päälle hiottuja ja ääniraitakin kuulostaa aidonoloiselta. Peliin on saatu lisensoitua mukaan tosielämän tennistähtiä, joten niin nimet kuin pelikentillä nähtävät kasvotkin näyttävät tutuilta tennistä seuraavien silmissä. Grafiikka on hämmästyttävän aidon näköistä, ja PSP:n suuri näyttöruutu pääsee todella oikeuksiinsa. Pelissä on mukana asiaankuuluvat harjoittelumoodit kuin pidemmät turnauksetkin. Kärsimättömät pelaajat pääsevät suoraan vauhtiin rennommassa Arcade-tilassa, jossa pelin voi aloittaa heti muutaman perusvalinnan jälkeen.

Täytyy myöntää, että Smash Court Tennis 3:ssa on todellakin yritystä olla mahdollisimman hyvä tennispeli. Ja yritykset palkitaan, sillä kyseessä on varsin onnistunut ja viihdyttävä paketti. Pelattavuus on kohdillaan ja pelihahmon mailankäsittelyä ja kentälle sijoittumista on helppoa ohjata analogisen ohjaimen avulla. Liian helpoksi peliä ei voi kuitenkaan sanoa, sillä vääränlaisella näppäilyllä lyönnit karkaavat helposti yli kentän rajojen ja syötöt jäävät vaisuiksi – oikeaa peliotetta siis tarvitaan. Turhautuminen ei kuitenkaan pääse pelin edetessä pintaan, joten tätä pallorallia näppäilee kesäpäivien ratoksi ihan mielellään.

PSP:n Smash Court Tennis 3 on kaikin puolin onnistunut kokonaisuus, joka on varmasti mieleinen paketti urheilun ja erityisesti tenniksen ystäville. Grafiikka näyttää komealta, äänet luovat tennisareenan tunnelmaa ja pelattavuus osuu nappiin. Mitäpä sitä muuta osaisi vaatiakaan? Peliboxi jakaa Smash Court Tennis 3:lle neljä boxitähteä.

pisteet: 4/5

Peliboxin arvostelussa on Nintendo DS-konsolin Diddy Kong Racing DS. Pelissä on paljon yhtäläisyyksiä Nintendon vanhoihin, jo kulttimainetta niittäneisiin kartingpelijulkaisuihin, ja tämän pelin kohdalla ei voi välttyä vertauksilta aiemmin DS:lle julkaistuun Mario Kart DS-peliin.

Kyseessä on siis kartingautoilupeli, jossa radalla nähdään tuttuja ja vähän uudempiakin nintendohahmoja. Peli pohjautuu jossain määrin edellä mainittuun Mario Kart DS:ään, joten perustavanlaatuiset ominaisuudet ovat varmasti tuttuja monille nintendo-pelaajille. Autoilun realismia pelistä on turha hakea – sen sijaan pääpaino on vauhdikkaassa ratojen kiertämisessä ja pienten jäynien tekemisessä vastustajille. Radalla leijuvista ilmapalloista voi poimia erilaisia kilpailua auttavia bonuksia, kuten lisävauhtia antavia turboraketteja ja vastustajien hidastamiseen käytettäviä ohjuksia. Näillä eväillä ja tarkoilla ajolinjoilla pitäisi ehtiä ensimmäisenä maaliin seitsemän muun kisailijan vastusteluista huolimatta. Kisailu ei kuitenkaan rajoitu Diddy Kong Racingissä pelkkään nelipyöräpäristelyyn, sillä kulkinevalikoimasta löytyy myös ilmatyynyalus ja lentokone. Nämä ovat toki mukavia lisäpiristyksiä tutunoloiseen peliin.

Pelattavuus on myöskin tutuilla urillaan – mikroautojen ja muiden härveleiden ohjaaminen sujuu rennon letkeään tyyliin, eikä ajoneuvon radalla pitäminen jää ainakaan ohjainten toimivuudesta kiinni, enemmän tässä kysytään hyvää havainnointikykyä ja suht nopeita refleksejä. Grafiikka ja äänet pysyvät hyvin vauhdissa mukana, mutta välillä Diddy Kong Racing DS:n karkeahkot 3D-grafiikat pistävät väkisinkin silmään: suorituskykynsä puolesta hiukan vanhahtava DS-käsikonsoli ei ole parhaimmillaan vauhdikkaissa 3D-maailmoissa liikuttaessa.

Diddy Kong Racing DS:n pelaaminen on pääosin sujuvaa ja hauskaa, mutta jokin tässä silti kaihertaa pelitestaajan mieltä. Aiemmin julkaistu Mario Kart DS on jollain mystisellä tavalla mukaansatempaavampi ja rennompi kuin tämä Diddy Kong-uutuus. Ehkäpä Diddy Kong Racingin ongelma on monipuolisuus, joka kääntyy helposti sekavuudeksikin – Mario Kartin suoraviivainen rata-autoilu sopii hiukan paremmin kannettavan konsolin pelihetkiin.

Kaikenkaikkiaan Diddy Kong Racing DS on mukava kaahailupeli, johon pelityypin ystävien kannattaa tutustua – helppoa ja nopeatempoista pelattavaa on tarjolla riittämiin. Diddyn tähtisaldoa rokottaa se fakta, että DS-konsolille on jo julkaistu samantyylinen peli, joka on jopa rahtusen verran viihdyttävämpi, siksi huippupisteet jäävät tällä kertaa jakamatta. Koska kyseessä on kuitenkin keskivertoa parempi peliuutuus, tarjoillemme Nintendo DS:n Diddy Kong Racing DS-pelille kolme ja puoli boksitähteä.

pisteet: 3½ / 5

Tällä kertaa Peliboxin arvostelussa on Nintendo DS:n uutuuspeli, joka hakee vertaistaan ainakin nimen pituuden suhteen: testipenkissä on julkaisu nimeltään “Mario vs. Donkey Kong 2: March of the Minis”. Kyseessä on puzzle-henkinen ja älynystyröitä kutkutteleva peli, jossa ohjaillaan useita pikkumarioita samalla pelikentällä ja tavoitteena olisi johdattaa tämä mariojoukko turvallisesti maaliin.

Peli tuo väistämättä mieleen erään pelimaailman sopuliklassikon, eli Lemmingsin. Perusideassa on paljon samaa oivallusta mukana, tällä kertaa sopulien tilalla vaan marssiikin Mario-hahmot. Mutta tuohan March of the Minis mukanaan myös paljon tuoreita ideoita eikä peli suinkaan perustu pelkkään vanhan kopioimiseen. Uutta päänvaivaa tuovat esimerkiksi kentällä olevista painikkeista avattavat portit sekä matkan varrella vaanivat vihollisotukset. Myös ohjausjärjestelmä on omaperäinen: Mariota ohjataan kentällä kosketusnäyttöä raapimalla ja tökkimällä. Kun kynällä sipaisee pelihahmon yli esimerkiksi vasemmalle päin, hahmo lähtee tallustamaan siihen suuntaan. Kun taas pelaaja raapaisee kynällä ylöspäin, hahmo hyppää. Peli perustuukin täysin tämän kosketusnäyttöohjauksen varaan.

March of the Minis -pelin grafiikat ovat selkeää ja pikkumukavaa piirrettyä jälkeä, joka sopiikin mainiosti tähän puzzlepeliin. Ääniraitakin tukee johdonmukaisesti ruudun tapahtumia nousematta kuitenkaan mainittavaan rooliin. Ohjauksen toimivuus saattaa jakaa mielipiteitä, mutta ainakin peliboxin pelitestaaja oli toimintaan tyytyväinen ja kosketuskynän liikkeet alkoivat nopeasti painua mieleen helpottaen toimintaa pelin nopeissa tilanteissa.

Vaikka välillä kynä viuhuu vauhdikkastikin, on peli kuitenkin pohjimmiltaan rauhallista puuhailua, jossa pelin kulkuun täytyy uhrata ajatus jos toinenkin. Jos Lemmings oli sinun mieleesi, tulet todennäköisesti pitämään myös tästä pelistä. Tasoloikkaa ei kuitenkaan ole juurikaan luvassa, joten perinteisten mario-pelien fanin kannattaa suhtautua uutuuteen pienellä varauksella.

Mario vs. Donkey Kong 2: March of the Minis on hyvin toteutettu älypeli, joka kuitenkin vajoaa pelimaailman keskikastiin lähinnä pelin yksipuolisen sisällön takia. Pikku-Marioiden paimentaminen ruudulla jaksaa viehättää jonkin aikaa, mutta alkuinnostuksen jälkeen pelaaja jää kaipailemaan vähän laajempaa sisällöllistä vaihtelua. Peliboxi jakaa March of the Minis:ille kolme boxitähteä.

pisteet: 3/5

Nintendo Wiin uutuuspeli Excite Truck vie vauhdikkaisiin tunnelmiin, kun pelaajan tehtäväksi muodostuu nelivetoisilla maastureilla päristely. Kuten arvata saattaa, Wiin uusi ohjausjärjestelmä on olennaisessa roolissa tässäkin uutuudessa.

Nimestä löytyy hienoinen viittaus vanhan NES-konsolin aikaiseen hittipeliin Exite Bike, jossa moottoripyörää eteen- ja taaksepäin kallistelemalla yritettiin selvittää esterata läpi mahdollisimman nopeasti. Uudessa Excite Truck-pelissä tuo kulkupelin kallistelu tulee mukaan Wii-ohjainta eteen- ja taaksepäin nyökkäilemällä ja maasturin kulkusuuntaa muutetaan ohjainta vasemmalle ja oikealle kallistelemalla. Ohjaimen liikeanturit ovat siis kovassa käytössä. Ohjaus toimii odotetulla tavalla, kunhan pelaaja malttaa pitää ohjaimen suurinpiirtein vaakasuorassa asennossa suoraan päristellessä. Liian suuret ohjausliikkeet myös kostautuvat pelissä, joten virtuaaliauton hallitsemiseen kannattaa perehtyä kunnolla ennen kisailun aloittamista – ja tätä opettelua varten Éxcite Truckista löytyykin asianmukainen opetusmoodi.

Excite Truckissa joko kaahaillaan täysillä porttien läpi tai rällätään hiukan vapaammin maastoradoilla tietokoneen ohjastamia autokuntia vastaan. Aika on lähestulkoon pahin vihollinen pelissä, joten kiirettä kannattaa pitää radalla kuin radalla. Vaikeusaste on mukavasti kohdillaan, sillä pelissä kyllä pääsee eteenpäin tarpeeksi sutjakkaasti, vaikka joskus kisoja joutuu tahkoamaan useammankin kerran, ennenkuin vaadittu pistetaso saavutetaan. Pelaaja huomaakin pian toteavansa itselleen kisa toisensa jälkeen, että “vielä ajan sen yhden kisan läpi”, sen verran mukaansatempaavaa maastorallia tämä on.

Graafisesti peli on tyylikästä katseltavaa lumikenttineen, metsikköineen ja jokineen. Nintendo Wii:n grafiikkapaukut eivät riitä konsolisodassa aivan terävimpään kärkeen, mutta se ei tässäkään tapauksessa pääse lannistamaan peli-iloa. Ääniraita on täynnä moottorien murinaa ja kevyttä rokkia, joten se puoli on hoidettu asiallisesti ja varman päälle.

Jo edellinen Wii-arvostelukin antoi osviittaa siitä, että Wiin pelijulkaisut tulevat olemaan poikkeuksellisia muihin pelikoneisiin verrattuna. Sama linja jatkuu odotetusti Excite Truckissakin, sillä autopelien perinteinen ohjaustyyli on tipotiessään, ja kulkinetta komennetaankin tällä kertaa ohjainkapulaa ilmassa kallistelemalla. Sehän toki vaatii totuttelua, mutta tuo myöskin uutta tuoretta otetta autopelien genreen, jossa lähes kaikki temput ohjaimen kallistelua lukuunottamatta on jo nähty. Uudenlaista näkökulmaa haeskeleville kaahailupelien ystäville Excite Truck on mainiota viihdettä – ja perinteisempää autoilusimulaatiota kaipaavat saattavat toisaalta vierastaa tätä maastorälläilyä. Peliboxi myöntää Excite Truckille neljä boksitähteä.

pisteet: 4/5

Jo kannettavien konsoleiden puolella DS antoi kosketusnäytön ja äänentunnistuksen myötä esimakua siitä, että Nintendo pyrkii irtautumaan perinteisestä peliohjaimen konseptista. Kehitystä on vietykin kovaa vauhtia eteenpäin, ja Nintendon uutuuspelikone Nintendo Wii marssittaa pelaajien ihmeteltäväksi jälleen uudenlaisia innovaatioita. Tärkein uudistus on tietysti peliohjain, joka on modernisti langatonta mallia. Tässä vaiheessa pitäisi kai todeta kliseisesti, että “eikä siinä vielä kaikki”. Tämä Wii:n kapula nimittäin tunnistaa liikettä ja pelaajan käsien heiluminen onkin pääosassa pelitapahtumia ohjaillessa. Peliohjaimen sisässä on kiihtyvyysanturit, jotka tarkkailevat jokaista ohjaimen liikahdusta ja välittävät tiedon peliohjelmistolle. Lisäksi ohjaimen liikkeitä tarkkailee infrapunatunnistin, joka täytyy sijoittaa television päälle tai alakulmaan. Joissakin peleissä tarvitaan myös toista apuohjainta, joka kytketään lyhyellä kaapelilla kiinni langattomaan ohjaimeen.

Nintendo Wii-konsolia pelikuntoon asentaessa on viisainta turvautua käyttöohjeen neuvoihin, sillä piuhojen kytkemisen lisäksi infrapunatunnistin täytyy asettaa oikeaan paikkaan television luo sekä tunnistuttaa langaton ohjain ja konsoli keskenään. Kun piuhat on kytketty ja valmistelut on ohi, pääsee pelituokio alkamaan. Ja hämmennys on kohtuullisen suuri, kun ensimmäinen Wii Sports-matsi alkaa – valkoisen peliohjainkapulan huitominen ilmassa todellakin näkyy myös ruudulla, ja kaiken lisäksi varsin täsmällisesti! Hämmennystila jatkuu vähintäänkin ensimmäisen varttitunnin ajan, kun pelaaja yrittää totutella omalaatuiseen ohjaustapaan ja omien käsien hallintaan. Totuttelu kuitenkin palkitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun ruudulla hyppivät urheilijat alkavat totella pelaajan toiveita… Pidempien pelisessioiden keskellä on syytä muistaa huilata välillä, sillä Wii-pelaaminen on keskimääräistä vauhdikkaampaa toimintaa ja vähintäänkin kädet heiluvat yhtä soittoa, saattaapa välillä koko pelaajakin loikkia sivusuunnassa pelin tiimellyksessä.

Wii-pelit toimitetaan cd-levyn kokoisilla pelilevyillä, ja valmistaja lupaa myös pienempien GameCube-pelilevyjen toimivan uudessa Wii-konsolissa. GameCube-pelejä varten tosin tarvitaan myös kyseisen konsolin vanhanmallisia ohjaimia, jotka voi kytkeä Wiin kylkeen. Laite on käyntiääneltään melko hiljainen, joten turhat tuulettimen puhinat eivät liiemmin häiritse pelihetkiä. Ja onhan hillityn valkoinen, melkeinpä kiillotetun tiiliskiven näköinen pelikonsoli myös tyylikkään näköinen sisustuselementti.

Jälleen kerran täytyy todeta, että Nintendo on tuonut markkinoille erittäin persoonallisen ja massasta poikkeavan hupilaitteen. Erikoisella tavalla toteutettu ohjausjärjestelmä laittaa pelaajan liikkumaan television edessä, ja vanhat pelitottumukset joutuvat väistymään uusien tieltä. Välillä kyllä tulee kaivanneeksi perinteistä pad-mallista ohjainta, vaikka Wii:n kevyestä ja kapeasta ohjaimesta löytyykin tutut ristiohjaimet ja nappulat… Mutta vanhojen asioiden muistelu sikseen, tällaisia Wiin kaltaisia läpimurtoja pelimaailma kaipaakin.

Wii sopii sellaisille pelaajille, jotka ovat jo nähneet tarpeeksi perinteistä sohvanpohjalta pelattavaa räiskintää. Wii pakottaa liikkeelle, ja omia liikkeitään on myös osattava hallita tarkasti eikä pelkkä sorminäppäryys enää riitä. Jää nähtäväksi, miten pitkälle uudenlaiset ratkaisut ja persoonalliset pelit Nintendo Wii:tä loppujen lopuksi kantavat. Lähtökohdat ovat kuitenkin hienot ja ensikokemus Wii:stä jättää pelaajan positiiviselle mielelle.

Peliboxi arvostelee tällä kertaa Wii Sports-pelin. Nimensä mukaisesti kyseessä on uudelle Nintendo Wii-konsolille julkaistu urheilupeli, joka samalla toimii uuden ohjainteknologian esittelypelinä – Wii Sports tuleekin jokaisen myydyn Wii-konsolin mukaan.

Wii Sportsin lajivalikoimaan kuuluu tennis, baseball, golf, keilailu ja nyrkkeily. Yhteistä näille kaikille on se, että pelaaja pääsee hallitsemaan pelitapahtumia peliohjainta ilmassa huitomalla. Uudella ohjaustyylillä päästään kieltämättä hämmästyttävän lähelle aitoa urheilusuoritusta.

Tennistä pelatessa peliohjainta viuhdotaan kuin tennismailaa, ja lyönnin suunta ja voimakkuus luonnollisesti määrää, mihin suuntaan pallo ruudulla singahtaa. Nyrkkeilyssä puolestaan Wii:n kaksi ohjainta pääsevät nyrkkeilyhanskan korvikkeeksi ja koreografia on sen mukainen: iskuilta suojaudutaan nostamalla molemmat ohjaimet silmien eteen, ja osumat uppoavat vastustajaan käsiä eteenpäin suoristamalla. Keilailussa taas käsi tekee samanlaisen heiluriliikkeen kuin keilaradallakin, tällä kertaa vaan ote pallosta irtoaa B-napin vapauttamisella – ohjainta ei suinkaan kannata singota kohti televisioruutua. Edellämainitut kolme lajia toimivat pelissä parhaiten – keilailu, tennis ja nyrkkeily ovat onnistuneita ja vaudikkaita lajeja myös televisioruudun äärellä.

Pelissä ei juurikaan ole pitkän linjan tavoitteita, joten pääpaino asettuu uudenlaisen peliohjaimen opetteluun ja tietokonevastustajien rökittämiseen. Jos samaan huoneeseen osuu useampia Wii-ohjaimia, voi pelejä tahkota myös moninpelinä, joka tietysti nostaa olennaisesti pelin viihdyttävyyttä. Grafiikka ja äänet jäävät huomioarvossaan peliohjauksen jalkoihin, eikä niihin pelin aikana kiinnitä juurikaan erityishuomiota – homma siis toimii siltä osin kelvollisesti.

Pidemmän päälle Wii Sports-urheilupeli alkaa toistamaan itseään, mutta konsolin esittelyyn ja ohjauksen opetteluun se sopii mainiosti. Moninpelimahdollisuus on tervetullut ominaisuus, joka omalta osaltaan lisää pelin kiinnostavuutta. Wii Sports on kaikenkaikkiaan hämmentävä kokemus, jota kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti – sitten kun ohjaus alkaa luonnistua, alkaa myöskin pelaaminen maistumaan. Peliboxi myöntää Wii Sportsille kolme tähteä.

pisteet: 3/5

Tasoloikkateema jatkuu peliboxissa tällä viikolla, kun arvosteluun saapuu Nintendo DS:n Yoshis Island DS-peli. Meno on tutunoloista niille, jotka ovat tutustuneet Yoshi-tasoloikkiin vanhalla Super Nintendo-alustalla. Toki seikkailut ja kentät ovat tuoreenoloisia, mutta Yoshi ja pikku-Mario käyttäytyvät vanhaan tuttuun tapaan.

Pelin tarina liittyy löyhästi siihen, että Yoshin täytyy pelissä huolehtia vauva-mariosta, joka on melkoisen avuton ja jatkuvasti tarkkailun alla oleva heppu. Yoshi kantaa pikku-Mariota pelin aikana mukana selässään, ja vaihtuupa mukaan välillä minikokoinen Donkey Kong tai prinsessakin, mikäli heidän erikoistaidoistaan on pelin etenemisen kannalta hyötyä. Pohjimmiltaan tässä on kyseessä tyylipuhdas tasoloikkapeli värikkäine maisemineen ja hilpeine äänineen.

Grafiikka on piirretynomaista ja sen myötä selkeälinjaista katseltavaa. Pelimaailmat ovat mielikuvituksellisesti suunniteltuja niin kenttäsuunnitelun kuin graafisenkin puolen kannalta. Ilahduttavaa on myös se, että ääniin on panostettu keskimääräistä enemmän. Hilpeät posetiivipimputukset säestävät seikkailuja, ja monilla kiusankappaleilla ja vihamielisillä otuksilla on oman ulkoisen olemuksensa lisäksi oma ääntelytyylikin, jolloin lähestyvän vaaran saattaa huomata myös korvakuulolta. Pelissä siis kannattaa pitää äänet päällä, ja senhän tekee tässä tapauksessa mielellään.

Pelin ohjaus on melko mukavassa kuosissa. Välillä toivoisi Yoshin tottelevan hiukan täsmällisemmin pelaajan toiveita, mutta suurimman osan ajasta pelattavuus ei aiheuta minkäänlaisia harmistuksenpuuskia, päin vastoin. Tasoja on hauskaa koluta läpi, ja peli kyllä tempoo mukaansa varsin tehokkaasti.

Yoshi’s Island DS on tasapainoinen tasoloikkakokonaisuus, joka varmasti miellyttää DS:n omistajia laidasta laitaan. Tasoloikkapelien ystäville tämä on varma hankinta, jossa riittää pelattavaa talven jäljelläoleville pakkaspäiville. Yoshi’s Island DS ei kuitenkaan aivan pääse kiilaamaan tasoloikintapelien tämänhetkisen kuninkaan New Super Mario Brosin edelle, vaikka yritystä riittääkin. Peliboxi jakaa Yoshi’s Island DS:lle muikeat neljä boksitähteä.

pisteet: 4/5

Tänään peliboksin arvostelussa on peräti 42 peliä kokoelman muodossa. Nintendo DS:lle julkaistu “42 All-Time Classics” -peli pitää sisällään hämmentävän määrän erilaisia pikkupelejä, jotka hyödyntävät DS:n kosketusnäyttöä enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Pelivalikoimaan kuuluu sekalainen valikoima klassikoita niin korttipelien, lautapelien kuin muidenkin sekalaisten pikkupelien saralta.

Graafisesti All Time Classics on melkoisen karua nähtävää, sillä ruudulle piirtyy lähinnä erilaisia pelilautoja ja kortteja. Ääniraitakin on varsin karua kuultavaa, sillä taustamusiikkia pelissä ei esiinny ja muukin äännähtely rajoittuu erilaisiin merkkiäänipiippauksiin ja kilahduksiin. Audiovisuaalisen ilmeen voisi tiivistää yhteen sanaan: “Tarkoituksenmukainen”.

Pelejä ohjataan kosketusnäytön kautta, joten DS-konsolin mukana toimitettu ohjauskynä olisi syytä olla tallessa. Sitä tarvitaan kaikissa tämän julkaisun pikkupeleissä. Toisiin peleihin kynäohjaus sopii mainiosti, toisissa se taas on hiukan kömpelö. Parhaiten kynä toimii All Time Classics-pelin keilailu- ja darts-osuuksissa, joissa suoritukseen pääsee vaikuttamaan heilauttamalla kynää ruudun pinnalla.

Poimitaan vielä esille muutama All Time Classicsin huippukohta, jotta te peliboxin kuulijat saisitte jonkinlaisen käsityksen pelitarjonnan luonteesta. Keilailuosio on hauskaa hupia varsinkin moninpelinä, sillä keilapallon oikeansuuntainen heittäminen vaatii keskittymistä ja tarkkaa kättä. Ja onhan se täyskaato aina palkitseva näky. Vastaavanlaista käden tarkkuutta vaaditaan myös dartsissä, jossa tikan lentorata määräytyy kynän raapaisun nopeuden ja pituuden mukaan, ja heittoliike muistuttaa etäisesti tulitikun sytyttämistä. Harjoitus tekee näissä lajeissa mestarin, ja näiden kahden pikkupelin äärellä viihtyy mainiosti. Korttipelipuolelta löytyvät hertta- ja pasianssipelit ovat monille tuttuja, mutta löytyypä valikoimasta muutakin kortinlätkintää. Lautapeleistä mukana ovat mm. shakki ja Backgammon.

Nintendo DS:n All Time Classics on laaja, mutta epätasainen kokonaisuus. Toiset pikkupelit ovat viihdyttäviä ja toimivia, mutta sekaan mahtuu myös takkuisemmin toimivia peliosioita. Esimerkiksi korttipelien mäiskintä on hiukan kömpelöä, kun ohjaaminen tapahtuu pientä näyttöä kynällä tökkien ja raapien. Toisaalta taas tikanheiton toteutus on parasta mitä tietokonepohjaisten tikkasimulaattorien saralla on nähty.

Pidemmän päälle tämä “42 All Time Classics” -pelijulkaisu käy kuitenkin pitkäveteiseksi, sillä vaihtelua ei pelien kunnioitettavasta määrästä huolimatta ole kovinkaan paljoa. Nopeista pikkupeleistä pitävien kannattaa tutustua tähän pelipakettiin, mutta täytyy sanoa että parempiakin kokonaisuuksia on markkinoilla – esimerkiksi DS:n WarioWare-pelisarja tempaisee nopeita pelihetkiä kaipaavat pelaajat paremmin mukaansa. Peliboksi jakaa Nintendo DS:n “42 All Time Classics” -pelille kaksi tähteä.

pisteet: 2/5

Nintendo DS:n New Super Mario Bros tuo mieleen muistoja kaukaa 8-bittisen NES-konsolin ajoilta – juuri Mario on se kuuluisa putkimies, jonka seikkailut nostivat Nintendon maailmanlaajuiseen megasuosioon pelimarkkinoilla. Tämä tasoloikkapeli on sitä perinteisintä Super Mario-menoa, ja alkuperäisten Mario-pelien ystävät viihtyvät taatusti tämän pelijulkaisun parissa.

Pelissä loikitaan läpi värikylläisten pelimaailmojen. Grafiikka on mukavannäköistä, muttei kuitenkaan tajuntaaräjäyttävää. Äänetkin matkailevat nostalgisia ratojaan ja yhtymäkohtia vanhoihin Mario-peleihin löytyy runsaasti. Kuorrutus on siis kunnossa.

Vielä parempaa on kuitenkin tulossa, nimittäin New Super Mario Bros:in pelattavuus on huippuluokkaa. Pelaaja pääsee sinuiksi ohjauksen kanssa jo ensimmäisellä tasolla, ja johdonmukainen linja jatkuu läpi koko pelin. Super Marion ohjastaminen on huippuhauskaa puuhaa edelleen!

Peliboxi suosittelee tätä peliä erityisesti Super Mario-pelien ystäville. Ja mikäli Mariot ovat tähän asti jääneet pelaamatta, niin nyt viimeistään on aika tutustua pelimaailman ehdottoman klassikon uusintapainokseen. Vaikka ulkokuorta on modernisoitu, on myöskin vanha taika tallella. New Super Mario Brosin saldo on viisi boxitähteä ja kuvitteellinen papukaijamerkki!

pisteet: 5/5

Naruto Clash of Ninja -peli kuuluu mätkintäpelien genreen, eli se tuttu kaava toistuu: areenalle asettuu kaksi taistelijaa, jotka mätkivät toisiaan kuonoon niin kauan että jomman kumman energiatasot laskevat nollille. Tästä pelityypistä on jo niin monta toistensa kaltaista julkaisua, että nyt peli tarvitsee jotain persoonallista otetta erottuakseen joukosta.

Naruto Clash of Ninja luottaa japanilaiseen anime-henkeen, eli pelin grafiikka on hyvin japanilaistyylistä ja piirrettyä elokuvaa muistuttavaa. Ratkaisu toimii hyvin, sillä peli on erittäin tyylikästä katseltavaa ja GameCube-konsoli marssittaa ruudulle piirrosmaisemia sulavasti. Äänimaailma mukailee graafista puolta uskollisesti, eli ääniraidalta löytyy niin eksoottista musiikkia kuin vinkeitä huudahduksiakin. Kokonaisuus toimii, varsinkin jos japanilaiset piirretyt leffat miellyttää aisteja.

Pelin ohjaaminen on varsin suoraviivaista puuhaa. Ristiohjaimella ja muutamalla napillä pärjää mainiosti, eikä alkuun pääseminen vaadi piiiiiitkien näppäilysarjojen ulkoa opettelemista tyyliin X, X, Y, A, Y, A, B. Siitä hyvästä Naruto ansaitsee lisätunnustuksen, sillä allekirjoittanut ei ainakaan onnistu muistamaan joidenkin taistelupelien combo-näppäilysarjoja varttituntia pidempään… Pelihahmo tottelee ruudun takana istuvan pelaajan toiveita kohtuullisen kivuttomasti, joten pelattavuus ei aiheuta suurempia mutinoita. Lisäväriä taisteluihin tuo jokaisen hahmon oma “erikoishyökkäys”, jonka voi heittää kehiin kerättyään tarpeeksi voimaa hyökkäyksen toteuttamiseen. Voimavarat taas kasvavat onnistuneista pienemminstä hyökkäyksistä. Tämä ominaisuus tuo varsinkin helpommissa alkupään otteluissa pientä vääristymää peliin, kun yhdellä onnistuneella erikoishyökkäyksellä saa pudotettua vastustajan energiapalkkia lähes puolella. Pelin edetessä hyökkäyksen perillemeno kuitenkin muuttuu epävarmemmaksi, kun vastustajat oppivat väistämään näitä tempauksia.

Nintendo GameCuben Naruto Clash of Ninja on massasta erottuva mätkintäpeli, joka tuo surutta esille Nintendon kotimaan eli Japanin vaikutteita. Vaikkei pelihahmojen huudahduksista kielimuurin vuoksi saakaan selvää, niin kyllähän tämä anime-fiilis tuo tervetullutta vaihtelua. Ohjaus toimii kohtuullisen hyvin ja audiovisuaalinen puoli on kelvollista, joten peli sijoittuu hyvään keskikastiin, muttei nouse ehdottomien klassikoiden joukkoon. Peliboxi myöntää Narutolle kolme tähteä.

pisteet: 3/5