Tekniikkaparkki.fi

Peliboksin arvostelussa on tällä kertaa uunituore Playstation Portablen julkaisu LocoRoco 2. Kyseessä on siis eräänlainen tasoloikkapeli, jossa ohjataan oranssia mutta sympaattista möhkälettä läpi erilaisten kenttien.

Locoroco 2 on jatkoa aiemmin PSP:lle julkaistulle ykkösosalle, ja yhteneväisyyksiä näiden kahden pelin välillä riittääkin – äkkisilmäyksellä onkin hankalaa sanoa, onko kyse ykkös- vai kakkososasta. Pelin ohjaus on säilynyt ennallaan – Locoroco-hahmo osaa hyppiä, vieriä ja hajota kappaleiksi ahtaiden paikkojen varalta. Käytännössä peliohjauksessa tarvitaan noin kolmea  näppäintä, mikä on nykypäivänä aika pelkistettyä! Ohjaustoiminnot ovat äärimmäisen yksinkertaisia, mutta toimivia, joten LocoRocon oppimiskynnys on matalalla ja peli sopii varsin mukavasti kaikenikäisille pelaajille. Samaa ajatusta tukee myös lastenohjelmista tuttu ylihilpeä meininki ja värikäs grafiikka – LocoRoco on siis turvallista peliviihdettä myös perheen pienemmille pelaajille.

Pelikenttien suunnittelussa on kieltämättä käytetty mukavasti mielikuvitusta, joten perustaltaan varsin samanoloisena toistuva peli ei kuitenkaan ihan heti käy kyllästyttämään, vaan kentän läpäisyn jälkeen pitää vielä päästä kurkkaamaan, että miltä se seuraava kenttä näyttää…

LocoRocoa on hankalaa kuvailla tekstimuodossa, joten suosittelen itse kutakin kokeilemaan peliä ihan itse – jos simppelit tasoloikkapelit ovat mieluisaa viihdettä, niin kyllä tästäkin ilo irtoaa. Toisaalta, ensimmäisen LocoRocon omistajat eivät saa mitenkään hurjasti uusia elämyksiä tästä edeltäjäänsä vahvasti muistuttavasta LocoRoco 2:sta, joten siitä pieniä miinuksia tälle uutuudelle.

Playstation Portablen LocoRoco 2 on pirteää ja värikästä pomppimista kaikenikäisille – tässä tilanteessa pomppimisella ansaitaan kolme ja puoli boksitähteä.

Tällä kertaa Peliboxin arvostelussa on hiukan nuoremmille pelaajille suunnattua viihdettä. Playstation 2- pelikoneeseen läsäytettiin sisään Buzz Junior -pelisarjaan kuuluva julkaisu nimeltään Riemuralli – alkuperäisnimeltään Ace Racers.

Peliä ohjataan Buzz-tietokilpailuista tutuiksi tulleilla summeriohjaimilla, joten pelin ohjaus on äärimmilleen viedyn yksinkertaista ja perheen pienimmille helposti omaksuttavaa. Kyseessä on siis eräänlainen tulkinta rallipelistä, jossa pikkuautot, veneet tai lentokoneen kisaavat keskenään. Perusohjaaminen tapahtuu yhdellä ainoalla napilla, jolla määritetään kuinka lujaa kulkupeli kulkee. Mikäli pelaaja kiihdyttelee liikaa, auto karkaa mutkissa pyörähtäen hallinnasta, jossa taas menetetään aikaa. Olennaista on siis vauhdin oikea annostelu. Yksinkertainen, mutta yllättävän toimiva idea!

Ilahduttavaa on myös pelin audiovisuaalinen toteutus – pelissä käytetään hienosti hyväksi vanhan Playstation2-konsolin rajallisia resursseja, ja pelin erilaiset areenat näyttävät myös aikuisen pelitestaajan silmin aika hienoilta ja rytmikäs musiikkikin on hyvin peliin sopivaa. Tässä tapauksessa on siis nähty vaivaa sen eteen, että myös Juniorisarjan peleissä toteutus on asianmukaisella tasolla. Suurena bonuksena täytyy mainita myös sekin, että peli on kokonaisuudessaan suomennettu niin puheiden kuin valikoidenkin osalta ja kieliasu on kunnollinen.

Peli on ehdottomasti parhaimmillaan, kun kisassa on mukana ainakin kaksi pelaajaa – yksinpeliksi tästä ei oikeastaan ole. Neljäkin pelaajaa voi kaahailla helposti samalla tv-ruudulla, sillä buzz-summerinipussa on aina neljä ohjainkapulaa.

Riemuralli-peliä on hiukan hankalaa suhteuttaa muihin peliboxin arvosteluihin, sillä äärimmäisen yksinkertainen pelattavuus ja kevyt toteutus ovat perheen pienimmille tarkoitetun pelin perusedellytyksiä, eikä niistä voi oikein lähteä peliä moittimaan. Kohderyhmä huomioiden peli on hauska ja viihdyttävä julkaisu, jonka parissa junnut viihtyvät varmasti monia iltoja. Peliboxi myöntää Buzz Junior Riemurallille neljä boksitähteä.

Tällä viikolla Peliboxin käsittelyssä on Playstation 2:n laulupelisarjan tuorein tulokas Singstar Boybands versus Girl Bands. Kertauksena todettakoon, että Singstar-sarjassahan on tarkoituksena laulaa biisejä mikrofoniin mahdollisimman oikein ja tarkasti, ja pelikonsoli laskee laulajalle pisteet oikeaan osuneista nuoteista biisin edetessä.

Tämän Singstar-uutuuden kantavana ideana on siis poikabändien ja tyttöbändien tuoma tasapaino. Pelistä löytyy monia menneiden vuosien hittibiisejä, mutta sekaan on osunut valitettavan monta tuntematontakin raitaa, ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. Uppo-outojen biisien lisäksi bilefiilistä hiukan lannistaa slovareiden suurehko määrä – ainakin Peliboxin kokemusten mukaan vauhdikkaammat rallit ovat Singstarin parasta tarjontaa. Parhaiten toimivista hittibiiseistä voisi mainita vaikkapa Spice Girlsin “Say You’ll Be There”-kappaleen, Fiven hyvärytmiset hitit sekä En Voguen klassikkokappaleen “Free your mind”.

Itse pelitekniikkakin on saanut osakseen pientä hienosäätöä, sillä biisien aikaiset kuvaruutunäytöt on viilattu uuteen uskoon. Muilta osin mennään edelleen sillä toimivalla ja vahvalla konseptilla, joka on vauhdittanut Singstaria suureen suosioon tähänkin asti.

Playstation 2:n Singstar Boybands versus Girlbands saa peliboksin puntarissa kolme tähteä. Tutunoloista laulupeliä vaivaa tällä kertaa hiukan epätasainen biisimateriaali, mutta muuten kaikki on ennallaan.

Tällä viikolla peliboxissa päristellään Racedriver Grid-nimisen ajopelin parissa. Peli on julkaistu useammallekin konsolille, mutta nyt perehdymme nimenomaan Nintendo DS:n versioon. Pelissä ajellaan kilpaa eri maanosissa – USA:ssa ajetaan katukisoja, japanissa driftiä ja Euroopassa kierretään komeita moottoriurheiluratoja. Monia erilaisia kisatyyppejä on tarjolla: on esimerkiksi harjoittelua, aika-ajoja ja kisoja tietokonevastustajien kera.

Kuten arvata saattaa, Nintendo DS on hiukan altavastaajana graafisilta ominaisuuksiltaan muihin konsoleihin verrattuna. Racedriver Gridin tapauksessa se näkyy ikävän räikeästi, sillä DS:n suorituskyky ja ominaisuudet eivät oikein meinaa riittää vauhdikkaaseen ja nykymittapuun mukaan tehtyyn ajopeliin – grafiikka on silmiinpistävän rosoista eikä radan edessäolevia kaarteita meinaa millään erottaa ruudulta ajoissa. Tähän jälkimmäiseen vaivaan auttaa toki hiukan DS:n alempi ruutu, jossa pyörii koko ajan isokokoinen karttapohja ajettavasta radasta – siihen vilkaisemalla pystyy hiukan ennakoimaan tulevia shikaaneja sun muita mutkia.

Pelituntuma on grafiikan lailla hiukan kulmikasta ja äkkinäistä – ratojen kiertämiseen on hankalaa saada kunnon tuntumaa. Kun omaperäiseen ohjaustuntumaan tottuu, alkaa siedettävien kierrosaikojen tahkoaminen onnistua, mutta suureksi nautinnoksi pelattavuutta ei silti voi kehua.

Pohjimmiltaan Racedriver Grid on tyylikäs ja hyvällä otteella tehty ajopeli, mutta käytännössä pelikokemus jää puolivillaiseksi. Nintendo DS:n ajosimulaattoritarjonta on aika kapeaa, joten siinä mielessä tälle pelille löytyy kyllä markkinoilta tilausta, mutta pelin tuntuma kannattaa pyrkiä testaamaan ennen ostopäätöstä. Jos ajopeliltä ei kaipaa liikaa realismia, saattaisi esimerkiksi huippuhauska Mario Kart DS olla parempi pelihankinta.

Super Smash Bros: Brawl on Super Smash Bros -pelisarjan kolmas osa, ja se on julkaistu Nintendo Wii -pelikonsolille. Kyseessä on tappelupeli johon on koottu lähes kaikki mieleen tulevat tutut hahmot Nintendo peleistä. Pelissä hahmot pieksevät toisistaan ilmat pihalle suuressa taistelu turnauksessa. Pelistä löytyy mm. tutun Mario-jengin lisäksi hahmoja Zeldasta, Fire Emblemistä, Kirbystä ja lukuisista muista Nintendo peleistä. Mukana on myös Nintendo pelien ulkopuolisia hahmoja kuten Sonic, Solid Snake ja löytyyhän pelistä myös tutut Pokemonitkin. Eli aikamoinen sillisalaatti on kyseessä. Kaiken kaikkiaan pelattavia hahmoja on 35.

Perustaistelupeleihin verrattuna peli sekä taistelut poikkeavat siinä, että taistelut eivät ole mitään kuolontaisteluita, vaan vastustaja on saatava joko sinkoamaan ruudusta pois tai putoamaan areenalta. Myöskään verisiä taisteluja peli ei sisällä, joten se sopii myös hiukan nuoremmalle pelaajakunnalle.

Peli ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin miltä kuulostaa. Taistelukentällä saattaa olla yhtäaikaa neljäkin taistelijaa ja kentillä piilee muitakin vaaroja kuin taistelukumppanit. Joillakin tasoilla ruutu niin sanotusti scrollaa koko ajan ylöspäin ja pelaajan on pyrittävä pysymään ruudussa hyppimällä tasopelityyliin tasoja ylöspäin taistelun ohessa. Jos jää ruudun ulkopuolelle, peli loppuu siihen. Joillakin tasoilla taas väistellään kart-autoja ja vyöryvää laavaa taistelun ohessa. Eli siis jokaisessa kentässä piilee muitakin vaaroja kuin vastassa olevat otukset.

Osaltaan kaikki nämä tekevät pelistä erittäin nopeatempoisen. Taistelut kestävät ainoastaan muutamia sekunteja ja meininki on armotonta ja niin vauhdikasta että välillä on vaikeuksia pysyä mukana. Pelin ohjauksen harjoitteluun ja tilanteissa mukana pysymiseen tarvitaan hiukan harjoittelua ja kokeilua. Mutta tovin harjoittelun jälkeen pelin ohjausmekanismit avautuvat pelaajalle ja sen jälkeen pelaaminen on ihan mielekästä.

Peliboxi -tiimi ei ennättänyt kokeilla pelin moninpeliosuutta lainkaan, vaan pelaaminen jäi yksinpeliin. Yksin pelatessa peli toki toimii, mutta hiukan jäi kuivahko maku suuhun paikoitellen. Mutta kuulemieni huhujen mukaan peli on moninpelintä mitä loistavinta viihdettä esimerkiksi illanistujaisissa. Ja sen kyllä uskon, nimittäin pelin nopeatempoisuudesta ja värikkäästä maailmasta päätellen moninpelissä tunnelma pääsee nousemaan kattoon potkiessa muita pelaajia ruudulta ulos.

Nintendo teki taas sen mitä Nintendolta on totuttu näkemään. Värikästä tasohyppely/mäiskintä meininkiä josta ei vauhtia ja viihdettä puutu. Peliboksi suosittelee peliä kaikille tasohyppelystä ja mäiskinnästä pitäville ja ehdottamasti kaikille Nintendo -pelien aikaisemmille ystäville. Jos on tykännyt esimerkiksi aikaisemmista Mario peleistä, niin tykkää varmasti myös tästä. Viatonta viihdettä arki-iltoihin tai viikonlopun viettoihin kaveriporukassa. Peliboksi antaa pelille 4 tähteä. Yksi tähti jääköön odottamaan moninpelin testausta.

Peliboxin arvostelussa on tällä kertaa Playstation Portablen moottoriurheilupeli ATV Offroad Fury Pro. Kuten pelin nimi antaa jo ymmärtää, niin tässä pelissä mennään sitten sora pölisten yli mäkien ja mättäiden, eikä formula1-tyylisestä bisnesmies-tason urheilusta ole tietoakaan. Kisojen joukossa on mukavaa vaihtelua, sillä pelissä pääsee mukaan niin Supercross-, rallycross-, endurocross-, lumicross-, maastorata-, kuin stadionratakisoihinkin, muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Graafisesti ATV Offroad Fury Pro on näyttävää katseltavaa pikkukonsolin näytöllä – radat rullaavat silmien edessä kauniisti piirtyen ja edessä olevat esteet on helppoa erottaa ruudulta jo hyvissä ajoin. Sikäli kaikki siis kunnossa. Äänipuolella räyhää fiilikseen sopiva ja vauhdikas rock sekä moottorien monenmoinen pärinä, joten audiovisuaalinen kokonaisuus on kaiken kaikkiaan varsin kelvollisella tasolla.

Pelattavuuspuolella moottoriurheilupelin tapauksessa ensimmäisenä nousee esiin tietysti ajettavuus, joka vaihtelee tuntuvasti käytettävän ajoneuvon mukaan. Aluksi tuntuma ei ole yhtä mehukas kuin Playstation 2:lle julkaistussa ATV Offroad Fury 4:ssa, mutta pelin edetessä ohjauksen kanssa alkaa tulla sinuiksi ja pelaaminen alkaa maistua. Pelattavuuspuoli on melko onnistunut tulkinta arcademaisesta soramonttukaahailusta.

ATV Offroad Fury Pro tarjoaa Sonyn taskukonsolille onnistunutta vauhdin hurmaa. ATV-pelisarjaa PSP:lle käännettäessä on jouduttu tekemään pieniä kompromisseja nimenomaan ajotuntuman puolella, mutta mitään dramaattista ongelmaa ei tästä pelistä löydy. Peliboxi suosittelee tätä peliä kaikille vauhdinnälkäisille taskukonsolipelaajille, sillä tällaista herkkua ei mukana kulkeville pelikoneille useinkaan julkaista. Peliboxi myöntää ATV Offroad Fury Prolle kolme ja puoli boksitähteä.

Tällä viikolla peliboxi esittelee Playstation Portablen uutuusvisailun “Buzz Master Quiz”. Kyseessä on Buzzin ensimmäinen versio Sonyn taskukonsolille, joten nyt visailunnälkäiset pelaajat pääsevät irti johdollisista Buzz-summereista ja voivat kisailla toisiaan vastaan vaikka keskellä metsää, jos siltä tuntuu.

Peliin sisältyy luonnollisesti niin yksinpeli kuin erilaisia moninpelitilojakin. Useampi kisailija mahtuu mukaan joko yhtä PSP:tä kädestä käteen kierrättämällä tai linkkipelinä useammalla PSP-laitteella. Tässä arviossa keskitytään lähinnä yksinpeliosuuteen, joka onkin aivan toimivaa sorttia. Kun Buzz-summereita ei ole käytössä, niin vastaaminen tapahtuu playstationin tutuilla toimintonapeilla – nopeissa tilanteissa joutuu aina aluksi vilkaisemaan näppäinten päältä, että mikäs näistä nyt olikaan ympyrä ja mikä kolmio, mutta toki tuohonkin tottuu ja pian voikin keskittyä itse kysymyksiin ja vastauksiin.

Buzz Master Quiz on käännetty kokonaisuudessaan suomeksi ja käännöstyö on laadukasta jälkeä. Tämä onkin varsin tärkeä yksityiskohta, sillä kyllä visaisiin kysymyksiin on kuitenkin mukavampaa ja helpompaa vastailla omalla äidinkielellä. Kysymykset ovat osittain kovin jenkkipainotteisia, varsinkin silloin kun sivutaan viihde- ja elokuva-aiheita, mutta onneksi sekaan on mahtunut myös yleistietoon viittaavaa materiaalia.

Buzz Master Quiz on laadukkaasti ja viihdyttävästi toteutettu tietovisailupeli, joka toimii yllättävän hyvin myös Playstation Portable-ympäristössä. Kuten niin monissa muissakin bilepeleissä, niin tässäkin on pakko mainita, että peli on ehdottomasti parhaimmillaan porukalla pelattuna – yksinpelinä myös Master Quiz alkaa tylsistyttämään harmillisen nopeasti. Peliboxi myöntää Buzz Master Quizille kolme ja puoli boksitähteä.

Peliboksin syyskausi avataan musiikintäyteisissä tunnelmissa, kun esittelyyn saapuu uunituore Playstation 2:n musiikkipeli Singstar SuomiRock. Peli on tällä kertaa täysin suomenkielinen valikot ja muut tekstit mukaanlukien, joten kielimuuri ei ainakaan muodostu lauluhuvittelun esteeksi. Käännöksissä ollaan tehty aivan kelvollista työtä, ja biisivalikoimakin vaikuttaa onnistuneelta.

Mukaan ovat päässeet esimerkiksi suomirockin suuret nimet Apulanta, Popeda ja Eppu Normaali. Kevyempää poppia bändikattausessa edustavat ainakin PMMP, TikTak, Indica ja Stella. Ja onpa mukaan päässyt Paula Koivuniemenkin biisi. Biisilistaa selaillessa voi vain todeta, että koossa on hyvin harkittu ja tasapainoinen kokonaisuus – tästä listasta pitäisi löytyä lähes kenelle tahansa muutama mieleinen biisi.

Pelin toiminta noudattelee vanhaa tuttua kaavaa, kerrataan se tässä varmuuden vuoksi. Singstar SuomiRockissa siis lauletaan biisejä erityisiin Playstation mikrofoneihin, jotka on puolestaan kytketty pelikonsoliin. Ruudussa viipottaa laulun sanojen ohella myös eräänlainen nuotinkorkeuspalkki, johon piirtyy biisin edetessä myös pelaajan todelliset laulusuoritukset. Ja pelaajan laulun tarkkuutta ja nuotteihin osumista analysoimalla jaetaan sitten biisin päätteeksi pelaajalle kokonaispisteet. Kuulostaa ehkä hiukan monimutkaiselta, mutta tämä on oikesti todella suoraviivaista ja hauskaa pelattavaa, johon on kenen tahansa helppoa päästä mukaan.

Peliboxi suosittelee Singstar SuomiRockia kaikille niille, joita kiinnostaa sekä laulaminen että kotimainen pop ja rock. Illanvietoissa ja isommalla porukassa pelatessa Singstar on ehdottomasti parhaimmillaan, mutta kyllä tätä voi tahkota pieninä annoksia ominkin päin – pitäähän sitä nyt hiukan harjoitella, että voi päihittää kaverit seuraavassa Singstar-lauluturnauksessa…

Peliboxi myöntää Singstar SuomiRockille neljä boksitähteä sillä varauksella, että musiikkipelit ylipäänsä kiinnostavat. Mikäli kotimaisen musiikin ja konsolipelin yhdistäminen ei nappaa sinua ollenkaan, niin silloin kannattaa katsella jotain muuta tuotetta pelihyllyn täytteeksi.

Peliboxin arvostelussa on tällä kertaa paljon odotettu ja kohuttu Playstation 3:n Gran Turismo 5 Prologue. Tämä versio on eräänlaista alkusoittoa myöhemmin ilmestyvälle Gran Turismo 5:lle, mutta mistään yhden radan ja kahden automallin demosta ei tokikaan ole kysymys, vaan pelissä on jo tällaisenaankin kohtuullisesti tekemistä. No, tarkalleen ottaen: reilut 70 autoa ja 6 rataa.

Gran Turismo-pelisarja on noussut vuosien saatossa jo eräänlaiseen kulttimaineeseen laadukkaiden moottoriurheilupelien joukossa, ja edellinen Playstation2:lle julkaistu nelosversio oli perinteiden mukaisesti huippuluokan autoviihdettä. Pleikka3:n versiolla on siis suuret odotukset lunastettavanaan, varsinkin kun konsolin tarjoaman teräväpiirtotarkkuuden myötä peliltä odotetaan myös entistä kauniimpia ja tarkempia grafiikoita.

Mitä GT5 Prologue sitten käytännössä tarjoaa? No, ainakin graafiset odotukset saavat kovastikin katetta: niin radan tapahtumat kuin rataa reunustavat maisematkin piirtyvät ruudulle sulavan virheettömästi, ja ennenkaikkea tarkasti. Kun siihen päälle lisätään myös toimiva, joskin hiukan vaisu ääniraita, niin voidaan todeta hyvillä mielin, että audiovisuaalinen kokonaisuus on tässä pelissä hienosti tikissään.

Siitä onkin hyvä siirtyä sen tärkeimmän, eli pelattavuuden pariin. Jo ensimetreiltä alkaen GT5 Prologue tekee pelaajalle selväksi, että nyt ei olla sunnuntaiajelulla eikä arcade-pelihallissa: vikkelä kaarteiden läpäiseminen vaatii tarkkuutta niin ohjauksen kuin nopeudenkin suhteen. Renkaiden rajallinen pito rajoittaa vauhtia, ja liiallinen tilannenopeus kaarteissa lisäilee kierrosaikaan ylimääräisiä sekunteja, kun aika kuluu pidon rajoilla renkaita ulvottaen. Tätä peliä ei hanskata kaasu pohjassa rataa kiertäen, vaan hyvät tulokset vaativat malttia. Autojen mallinnus vaikuttaa tämän tutustumisen perusteella onnistuneelta, sillä jo alkuvaiheen pikkuautoilla on selkeästi omat luonteensa ja suorituskykynsä, jonka huomaa nopeasti radalla.

Pelin pääasiallinen toiminta tapahtuu Events-valikon alla, jossa osallistutaan erilaisiin ratakisoihin. Ylemmälle tasolle nousuun vaaditaan palkintopallisijoitus edellisen luokan jokaisesta osakilpailusta, ja eri osakisoissa taas vaaditaan erilaisia autoja. Auto-ostoksille siis. Kisojen voitosta putoilee tilille rahaa, ja tämä raha palaa hyvinkin nopeasti uusien kilpureiden hankkimiseen. Autotallista voi sitten valkkailla sopivaa kulkinetta käyttöön kilpailujen mukaan. Löytyypä pelistä nopeaa toimintaa kaipaaville myös Arcade-pelitila, jossa pääsee suoraan rataa kiertämään valitsemallaan autolla.

Gran Turismo 5 Prologue on siis vasta johdantoa jollekin tulevalle, mutta jo tällaisenaan peli tarjoaa laadukasta viihdettä autopelien ystäville. Toki Prologuen sisällön keveys, kuten ratojen vähäinen määrä, rajoittaa hiukan innostusta, mutta onneksi hintalappuunkin on raapustettu hiukan normaalia Playstation3-peliä matalampi luku.

Jäämme odottamaan suurella mielenkiinnolla lopullista Gran Turismo 5-julkaisua, ja siinä odotellessa myönnämme GT5 Prologuelle neljä boksitähteä. Pitäähän sitä nyt vähän jättää parantamisen varaa täysversiota silmällä pitäen.

Parappa the Rapper julkaistiin Euroopassa ensimmäiselle Playstation-konsolille vuonna 1998. Oikeastaan voisi sanoa että nykyään huippusuosittujen musapelien kuten Singstarin ja Guitar Heron esi-isä oli juuri Pleikkarin Parappa the Rapper, joka keräsikin mainetta rytmimusiikista kiinnostuneiden pelaajien keskuudessa. Nyt on se hetki, kun tuo 90-luvun klassikko ilmestyy kannettavan konsolin valikoimaan. Tämän viikon Peliboxissa arvostellaan Playstation Portablen versio pelistä Parappa The Rapper.

Parappa-pelissä pelaajan täytyy pysyä rytmissä mukana peliohjaimen eri nappeja naputtelemalla. Opettajahahmo esittää aina näppäilyrivin ensimmäisenä, jonka jälkeen on pelaajan vuoro näpytellä sama identtinen rivi tarkalleen oikeassa rytmissä PSP:n ohjaimella. Jos nyt jotain vertailukuvaa pitää yrittää löytää, niin peli muistuttaa etäisesti Speden speleistäkin tuttua nopeustestiä, jossa pitää näpytellä värillisiä nappeja tarkalleen siinä järjestyksessä kuin ne syttyvät. Erona nopeustestiin on tietysti se, että oikean järjestyksen lisäksi haasteena on myös taustalla soivan musiikin rytmissä pysyminen. Pelaamista helpottaa huomattavasti, jos muistaa pleikkarin ohjaimen näppäinjärjestyksen ulkoa, siis ne napit, joissa on X, ympyrä, neliö, kolmio ja niin edelleen. Myös hyvä rytmitaju on erittäin tarpeellinen varuste, sillä peli käy nopeasti puuduttavaksi, mikäli napinpainallukset eivät ala osua kohdilleen. Mikäli näppäilyt onnistuvat tarpeeksi tarkasti ja rytmin mukaisesti, pääsee pelaaja etenemään seuraavaan tasoon ja biisiin.

Parappa the Rapperin grafiikka on sarjakuvamaisesti piirrettyä ja varsin karkeaa – tällä on varmaankin haettu sitä samaa fiilistä joka oli mukana 90-luvun Parappa-pelissä. Pelaajaa viihdyttävät myöskin animaatiohahmojen seikkailut välivideoissa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Grafiikka ei kuitenkaan ole pelissä pääasia, vaan suurin määrä pelaajan energiasta kuluu musiikin ja näppäilysarjojen seuraamiseen. Musiikki puolestaan on rentoa rap-musiikkia, jonka sanoitukset johdattavat omalta osaltaan pelissä eteenpäin. Kappaleissa ja niiden rytmityksessä on ihan hauskoja koukkuja, joten sikäli pelin parissa kyllä viihtyy. Pelattavuudesta ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin sen, että peli kyllä tottelee mukisematta niitä näpyttelykomboja, joita pelaaja rämpyttää sisään.

Parappa the Rapper on sisällöllisesti nuoremmillekin pelaajille sopiva julkaisu, joka vaikuttaa suorastaan nykypäiväiseltä sadulta. Niin nuoremmilla kuin vanhemmillakin pelaajilla on taatusti tiukat paikat oikeaa rytmiä takoessa, joten helpoksi tätä peliä ei kuitenkaan voi sanoa – menestyminen pelissä on aika pitkälti kiinni omasta musikaalisuudesta ja sorminäppäryydestä. Siinä vaiheessa, kun oman nopeuden ja näppäryyden rajat alkavat tulla vastaan, alkaa kohdalle sattunut rap-kappale ärsyttämään, sen verran monta kertaa sitä joutuu kuuntelemaan alusta loppuun ennenkuin tason läpäisee.

Parappaa vaivaa jonkinlainen kertakäyttöisyys, sillä loppujen lopuksi kyseessä on aika yksinkertainen pikkupeli, jonka edetessä vain biisit ja taustakuvat muuttuvat ja itse pelaaminen säilyy erästä toiseen samankaltaisena näpyttelynä. Tässä on jälleen käsillä peli, joka jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia: ne, joita rytminäpyttely kiinnostaa, viihtyvät pelin parissa mukavasti jonkin aikaa, kun taas osa porukasta ei jaksa innostua räp-rytmeistä. Peli on kuitenkin hyvin PSP:lle käännetty, eikä suuria ongelmia noussut testissä esille, joten Parappa the Rapper ansaitsee mainiosti kolme boxitähteä.