Tekniikkaparkin testissä on tällä kertaa Melbox-karaokesoitin. Tekniseltä kannalta kyseessä on pieneen koteloon rakennettu PC-tietokone, joka pyörittää vartavasten karaokekäyttöä varten suunniteltua Linux-pohjaista käyttöjärjestelmää. Liitäntöjä laitteesta löytyy nykyaikaisen tietokoneen tapaan: kuvan saa ulos HDMI- tai VGA-liitännän kautta, USB-paikkoja on viisi ja äänelle löytyy linjaulostulo, josta laitteen voi kytkeä vaikkapa karaokemikseriin tai aktiivikaiuttimiin. Etulevystä löytyvän DVD-aseman avulla laitteella voi toistaa DVD-levyjä sekä asentaa uusia kappaleita. Melboxin karaokesisältö on tarkoitettu yksityiseen kotikäyttöön, joka tekeekin laitteesta merkittävästi Melplayer-ammattiversiota edullisemman.

Ohjelmiston puolesta Melbox on sukua monissa karaokea tarjoavissa ravintoloissa käytössä olevalle Melplayer-järjestelmälle: ulkoasussa on tiettyä samansuuntaisuutta ja toimintalogiikkakin sivuaa Melplayereita, joskin oheistoimintoja on Melboxista karsittu vähemmäksi. Eräs näkyvimmistä muutoksista on se, että Melbox ei tue eikä toisaalta myöskään vaadi erillistä “laulajan näyttöä” ohjausnäyttöruudun lisäksi – kappaleet voi kasata soittolistaksi koko ruudulla ja kappaleen pyörähtäessä käyntiin se valtaa koko näyttöruudun yläreunan toistonohjauspainikkeita lukuunottamatta. Kotikäyttöön tarkoitetulle laitteelle tämä onkin järkevin toteutustapa.

Karaokekappaleiden toisto sujuu pieneltä Melbox-tietokoneelta sujuvasti ja aktiivisia harrastajia miellyttää varmasti myös suoraan ruudulta valittava transponointitoiminto. Biisivalikoima on ostajan muokattavissa ja hankittavien kappaleiden määrä vaikuttaa laitteen hintaan, joten biisivalikoimaa ei tässä liiemmälti kannata arvioida – todetaan vain sen verran, että valikoimaa löytyy laidasta laitaan ja tyylilajista toiseen useamman eri karaoketaustavalmistajan valikoimista.

Konsepti on siis hyvä ja Melboxin toteutus on sopivan suoraviivainen. Linux-pohjainen järjestelmä ei osoittanut minkäänlaisia hidastelun tai kaatuilun merkkejä koekäytön aikana, joten konepellin allakin on kaikki hyvin. Käyttöliittymän puolelta löytyy pieniä hiottavia yksityiskohtia, joiden myötä biisien selaaminen olisi nykyistä notkeampaa – esimerkiksi biisilistaa olisi mukava pystyä selailemaan hiiren lisäksi myös näppäimistöltä, ja kappalelistan yhteydessä olisi kätevää nähdä jonkinlaisella kirjainlyhenteellä myös biisin lähde – ollaanko valitsemassa esimerkiksi Melplayn vai Karaokepokkarin versiota samannimisestä kappaleesta. Lisäksi yläreunan “seuraava kappale” -painike voisi viedä soittolistalla suoraan eteenpäin kulkematta kappaleenvalintaruudun kautta.

Melbox osaa toistaa videoita oman kovalevynsä lisäksi myös DVD-levyiltä sekä muistitikuilta ja näille toiminnoille käyttöliittymästä löytyy omat painikkeensa. Toistotoiminnot on tehty nimenomaan karaokekäyttöä silmälläpitäen, sillä DVD-toistossakin ruudulle jää näkyviin transponointi- ja toistonohjauspainikkeet. Vaikka laite sinänsä toistaa minkä tahansa DVD:n, ruudulle jäävät grafiikat kuitenkin häiritsevät esimerkiksi elokuvien katselua – erillistä DVD-soitinta ei siis kannata vielä siirtää kaapin hyllylle pölyttymään.

Melboxin tapauksessa kokonaisuus on vahvasti positiivisen puolella. Karaokesoitin hoitaa tonttinsa hienosti ja tuo tietokonepohjaisen karaokeratkaisun myös kotioloihin – ilmeisenä hyötynä tästä on vähentynyt dvd-levyjen vaihtelu ja mielikappaleiden nopeampi löytyminen. Aktiivisen karaokeharrastajan kannattaakin harkita vakavasti Melboxia vaihtoehtona perinteiselle DVD-soitinvetoiselle karaokejärjestelmälle.

CX305 vaikuttaa pienestä koostaan huolimatta varsin jämäkältä laitteelta. Virta kytkeytyy päälle etsimenä toimivan LCD-näytön avaamisen myötä ja kamera on hyvinkin nopeasti käyttövalmiina. Nopeasti huomio kiinnittyy siihen, että laitteessa on hyvin vähän fyysisiä painikkeita toimintojen ohjaamiseen – lähes kaikki säädöt tehdään kosketusnäytön kautta, joka on aloittelijan kannalta hiukan havainnollisempaa, mutta edistyneemmän käyttäjän mielestä jopa turhauttavaa. Esimerkiksi manuaalisen tarkennuksen tai valotuksen säätäminen kosketusnäyttöä tökkimällä on lähes humoristisen käyttökelvotonta nopeissa kuvaustilanteissa. Onneksi kameran täysautomatiikka toimii vaihtelevissa olosuhteissa varsin järkevästi eikä se hämäänny mainittavasti edes nopeasti vaihtelevista valoisuusolosuhteista, joten kotikuvaaja voi jättää manuaalisäädöt huoletta valikoiden syvyyksiin.

Manuaalinen tarkentaminen kosketusnäytön kautta ei ole herkkua – eikä helppoa.

Kuvaukset tallennetaan joko sisäiselle 16 gigan muistille tai sopivalle muistikortille – Sony hyväksyy sekä SD- että Memory Stick Pro Duo-malliset muistikortit.

Käytännön suorituskyky on Sony HDR-CX305:ssa varsin mukavasti kohdillaan. Kamera suoriutuu herkkyytensä puolesta kohtuullisen hyvin jopa illan hämärissä kuvaamisesta, eikä normaali sisävalaistus tuota kuvaajalle ongelmia. Valmistajan herkäksi kehuma ExmorR-kenno on siis kohtuullisen hyvin maineensa tasalla. Toinen miellyttävä ominaisuus on tehokas kuvanvakaaja: CX305 pystyy tuottamaan siedettävän vakaata videota jopa kuvaajan kävellessä, kunhan samalla hiukan keskittyy käden vakaana pitämiseen. Vastaavasti myös kaukaisempiin kohteisiin zoomatessa kuva pysyy tiettyyn rajaan asti kohtuullisen vakaana, vaikkei vakaaja ihan äärimmäiseen telepäähän asti kaikkea tärinää pystykään eliminoimaan.

Liitäntäpuolella on tarjolla valonpilkahduksia sekä pettymyksiä. Kameran kytkeminen televisioon on helppoa HDMI-liitännän tai AV-liitännän kautta, eikä materiaalien siirtäminen tietokoneellekaan tuota ongelmia standardin USB-liitännän kautta – kamera kun näkyy tietokoneelle päin tavallisena massamuistina, kuten hyviin liitäntätapoihin kuuluu. Kuvauksen aikana tulee kuitenkin ikävä tiettyjä liittimiä: kamerasta ei nimittäin löydy lainkaan videokameroiden ehdottomaan perusvarustukseen kuuluvia kuuloke- tai mikrofoniliitäntöjä. Ilman näitä liittimiä videon ääniraita jää täysin tuuliajolle ja arvailun varaan, kun äänitystä ei voi tarkkailla kuulokkeilla kuvauksen aikana eikä puhesisältöjen tallennuksia voi varmistaa erillisen käsimikrofonin avulla. Kameran päältä löytyy kyllä Sonyn oman mallin mukainen varustekenkä, mutta tämä liitäntätapa rajoittaa mikrofonin valintaa pelkästään Sonyn omaan valikoimaan.

Ainoa mahdollisuus ulkoisen mikrofonin kytkemiseen on lisävarustekenkä. Samaan liitäntään voi napsauttaa kiinni myös videovalon.

Kokonaisuutena Sony HDR-CX305 on fiksu kokonaisuus helppoa ja laadukasta kotivideokameraa etsivälle käyttäjälle. Edistyneempi käyttäjä jää harmittelemaan manuaalisäätöjen hankaluutta ja ääniliitäntöjen puutteellisuutta, mutta mikäli näitä toimintoja ei kaipaa, CX305 tekee positiivisen vaikutuksen. Päällimmäisenä testistä jäi mieleen hienosti toimiva kuvanvakaaja ja yllättävän hyvä hämäräkuvauksen laatu.

Tekniikkaparkin laitetestiin saapui tällä viikolla Sony BDP-S480 -blu-ray-soitin. Tämä laiteryhmä on nykyään jo olohuoneen peruskalustoon kuuluvaa tekniikkaa, sillä Blu-ray-elokuvien saatavuus alkaa olla jo hyvällä mallilla ja teräväpiirtoinen kuva antaa mukavaa lisäpotkua leffojen katseluun.

Tämän Sonyn BDP-S480 -mallin kohdalla pelkkien levyjen katselun ohella käyttäjä pääsee kytkeytymään myös internetin ihmemaailmaan olohuoneen television kautta. Kyseessä on Bravia Internet Videoksi nimetty lisätoiminto, joka mahdollistaa nettivideoiden katselun blu-ray-soittimen kautta. Sony tarjoaa vastaavaa toimintoa myös joidenkin uusien televisiomalliensa mukana. Nettivideo television ruudulla ei toki ole mikään uusi idea, mutta Sony on toteuttanut asian useita kilpailijoitaan pidemmälle etenkin suomalaisen katsojan näkökulmasta: tämän soittimen kautta pääsee katsomaan myös YLE Areenan videosisältöjä. Muista palveluista voisi mainita mm. Youtuben ja Eurosportin nettivideopalvelut. Testissä keskitytäänkin nimenomaan tähän näkökulmaan tavallisen leffakäytön ohella.

Sony BDP-S480:n kaukosäädin on mukava ja selkeä. Sama pätee myös kuvaruutuvalikoihin, joiden kautta pääsee käsiksi lisämateriaaleihin – ruudulle piirtyy läheisesti Playstation 3:n valikoita muistuttava näkymä, joka on tullut käyttöön monissa muissakin Sonyn tuotteissa. YLE Areenan käyttäminen blu-ray-soittimen kautta on suhteellisen helppoa, mutta välillä testin aikana videot käynnistyivät hitaanpuoleisesti. Youtube toimi sen sijaan hyvinkin rivakasti ja kätevästi – vapaalla tekstihaulla löytyy paljon katsottavaa tämän jättipalvelun arkistoista. Maininnan arvoinen on myös Berliinin Filharmonikkojen videosisältö: esittelypätkien perusteella näiden videoiden kuvan- ja äänenlaatu vaikutti kerrassaan erinomaiselta isolta ruudulta ja kotiteatterin äänijärjestelmän läpi katseltuna.

Levyjä toistettaessa BDP-S480 toimii kuten odottaa saattaa – toiminnot ovat ripeitä eikä soitin vaadi mitään erityishuomiota. Myös USB-liitännän kautta tapahtuva mediatoisto toimii sulavasti niin videoiden kuin äänisisällönkin osalta. DVD-skaalauskin tuntuu olevan asiallista ja vanhat DVD-leffat toistuvat sujuvasti.

Sony BDP-S480 -Blu-ray-soitin on varmatoiminen ja miellyttävä laite, joka hoitaa tonttinsa eleettömän laadukkaasti. Mikäli oma televisio ei tue nettivideoiden katselua, tämä soitin tuo nettitoiminnot ruudulle siinä missä televisioon integroitu nettivideotoimintokin. Kyseisen palvelun hyödyllisyydestä on varmasti monia tulkintoja, mutta mikäli vaikkapa YLE Areenan ja Youtuben sisällöt kokee mielenkiintoisiksi, niin Bravia Internet Video-toimintoakin tulee varmasti käytettyä. Tekniikkaparkin testissä S480 esiintyi siinä määrin edukseen, että tämä Sonyn soitin on kieltämättä vahva ehdokas kotiteatterin keskipisteeksi.

Musiikin toisto taittuu toki tällä härvelillä siinä missä edullisemmillakin iPodeilla ja ominaisuudet ovat samansuuntaisia – biisit sisään iTunesin avustuksella ja sitten kuuntelemaan. Suht hintavalta musiikkisoittimelta voisi olettaa huippuunsa viritettyä äänentoistoa, mutta vieläkään iPod Touch ei onnistu räjäyttämään tajuntaa – soundi on aivan kelvollinen, mutta tähän samaan pystyvät lähes kaikki muutkin laadukkaat ja edullisemmatkin toistolaitteet. Taajuuskorjaimen kehnot esiasetukset kannattaa jättää suosiolla rauhaan, sillä niillä saa lähinnä vääristettyä sinänsä kohtuullisen neutraalia ja häiriötöntä äänentoistoa. Sisäänrakennetun kaiuttimen käyttö kannattaa rajoittaa pelien ääniefektien toistoon, sillä kihisevä ja ponneton sointi saa kuuntelijan lähinnä ärsyyntymään.

Touchilla sujuu WLAN-yhteyden kautta niin nettisurffailu kuin sähköpostiliikenteen tarkkailukin erittäin mukavasti eikä pienimuotoinen pelaaminenkaan ole poissuljettua App Storen laajan ohjelmistovalikoiman ansiosta. Tuntuukin siltä, että iPod Touch on parhaimmillaan helposti mukana kulkevan taskutietokoneen roolissa ja tätä käyttöä tukee myös kertakaikkisen loistava ja kohtuullisen kookas näyttö. Retina-tekniikkaa käyttävä näyttö osoittaa kaapin paikan kaikille muille musiikkisoittimille – ruutua on ilo katsoa ja ensimmäisinä käyttöpäivinä sitä suorastaan pysähtyy ihmettelemään. Tätä samantyyppistä tekniikkaa on hyödynnetty myös kehuja keränneessä iPhone 4:ssa.

Touchin näyttö on kieltämättä hämmästyttävän terävä ja laadukas. Oheinen kuva ei oikein päästä näyttöä oikeuksiinsa, mutta antaa kuitenkin suuntaviivoja ruudun kuvasta.

Kameraominaisuudet ovat uutta Touch-sarjassa. 720p-tarkkuuden video on hyvinkin kelvollista katsottavaa ja laitteella voi mainiosti tallentaa hyvälaatuisia videopätkiä, kunhan vaan valoa on riittävästi. Valitettavasti still-kuvien laatu ei ylety samalle tasolle, sillä digikuvat napataan ikään kuin kuvakaappauksina videokuvasta – tarkkuus on suunnilleen sama kuin 720p-videoillakin. Valokuvaksi tuo tarkkuus on nykymittapuun mukaan vaatimaton ja kohinakin nostaa helposti päätään, kun kuva ei liikukaan yhtään minnekään.

iPod Touch on erittäin suorituskykyinen ja tyylikäs laite, joka yhdistää monien eri laitetyyppien ominaisuuksia. Pohjimmiltaan laite on musiikkisoitin ja tämän tontin Touch hoitaa riittävän hyvin, kunhan musiikit kuunnellaan laadukkailla kuulokkeilla. Musiikkia tärkeämmäksi ominaisuudeksi nousee netin ja pikku sovellusten käyttö, ja tällä saralla iPod Touch loistaa. Kamerakin on kiva lisuke, mutta se tuskin saa kovinkaan suurta roolia laitteen arkikäytössä.

iPodin kyljessä ja yläreunassa olevat napit ovat aiempaa huonommin sijoitettuja, sillä pyöristetyn reunan alueelle sijoitetut näppäimet tuntuvat jäävän ikäänkuin laitteen takakannen puolelle eivätkä ole enää yhtä helppoja painaa kuin edellisessä versiossa.

Jos musiikinkuuntelu on pääasia ja soittimen kuoressa täytyy olla omppulogo, valinta saattaa kohdistua ennemmin uusimman sukupolven iPod Nanoon tai Shuffleen. Jos taas popittamisen ohella pitäisi nettiinkin päästä ainakin WLAN:in kuuluvuusalueella, mutta iPhonen hinta hirvittää, saattaa iPod Touch olla juuri se oikea ratkaisu. Kaikenkaikkiaan Touch on erittäin hauska tekniikkalelu, mutta saattaa pidemmän päälle jäädä muiden laitteiden varjoon näyttävästä kuorestaan huolimatta: se on suunnilleen kännykän kokoinen, mutta silti mukana joutuu erikseen kantamaan myös puhelinta ja ehkäpä myös kameraa – siinä alkaa jo isommankin talvitakin taskut täyttyä…

Tekniikkaparkin testissä on parivaljakko, jonka jäsenet hoitavat musiikintoistotehtävät turhaa tilaa haaskaamatta. Apple iPod shuffle ja iPod Nano ovat molemmat erittäin pienikokoisia kannettavia musiikkisoittimia, mutta niitä erottaa varsinkin käyttöliittymän toteutus. Yhteistä puolestaan on iTunes-ohjelmisto, jolla biisejä siirrellään laitteiden muistiin – nämä soittimet eivät näy tietokoneelle ulkoisena levyasemana USB-muistitikkujen tapaan.

iPod Shuffle: pelkistettyä ja kutistettua tyyliä

Kahden gigatavun muistilla varustettu iPod shuffle tukeutuu vain ja ainoastaan laitteen nappeihin ja kuulokkeiden kautta toistettavaan puhuttuun tietoon – laitteessa ei ole lainkaan näyttöä. Tätä kautta iPod shufflen fyysinen koko on saatu puristettua hämmästyttävän pieneksi ja soitin onkin helposti mukana kuljetettavan oloinen. Taskun pohjalla Shufflea tuskin edes huomaa ja takapaneelin kiinnitysklipsun avulla pikku-iPod roikkuu kiinni vaikka paidan kauluksessa.

Kunhan Shuffle on saatu tankattua musiikilla, kuuntelu voi alkaa. Biisien siirtely tapahtuu muista iPodeista poiketen erikoisella ja todella lyhyellä datakaapelilla, jossa toisessa päässä on USB-liitin ja toisessa kuulokeliitäntään sopiva plugi. iPod Shufflen sisältöä ja asetuksia täytyy muokkailla iTunes-ohjelmistolla, sillä laitteessa itsessään ei näytön puuttumisesta johtuen ole asetusvalikoita. Pääasiassa käyttäjä tulee olemaan tekemisissä etulevyn painikkeiden kanssa, joilla voi säätää äänenvoimakkuutta, hyppiä kappaleiden välillä ja pysäyttää toiston. Lisäksi yläreunasta löytyy virta- ja toistotilakytkin sekä Voiceover-näppäin, jota kerran painamalla kuulokkeista kuuluu artistin ja kappaleen nimi ääneen luettuna.

Shufflen kuulokesoundi on hyvällä tolalla. Kirkkaassa ja hallitussa äänentoistossa laitteen miniatyyrikoko ei erotu millään tavalla ja laite jaksaa tuottaa ihan tarpeeksi äänenpainetta tavallisiin stereokuulokkeisiin. Hiljaisessa ympäristössä musiikkia kuunnellessa osaa arvostaa myös sitä, että soittimesta löytyy äänenvoimakkuuden säädön askeleita myös hiljaisesta päästä – Shufflen saa toistamaan musiikkia jopa kuiskausvoimakkuuksilla. Tämäkään asia ei ole itsestäänselvyys kaikissa mp3-soittimissa.

iPod Shufflen pelkistetyn toiminnallisuuden ansiosta käytettävyys on mainiolla tasolla – tämä laite tosiaankin toimii pelkkänä musiikkisoittimena ja tekee sen ilman turhia kikkailuja. Ohjausnäppäinten tuntuma on kohtuullisen selkeä ja oikeat näppäimet on helppo löytää vaikka soitin olisi taskussakin. Helposti aktivoitava voiceover-toiminto paikkaa hiukan näytön puutetta varsinkin parhaillaan soivan kappaleen nimeä arvuutellessa. Tietenkään biisien valinta ei ole läheskään niin helppoa kuin näytöllä varustetuissa laitteissa, mutta iPod Shuffle tuntuukin olevan nimensä mukaisesti enemmänkin sellainen taustamusiikkisoitin, jolla kuunnellaan omaa musiikkikirjastoa satunnaisessa järjestyksessä ilman sen suurempia pähkäilyjä.

Molemmista iPodeista löytyy asianmukainen omppulogolla koristeltu kiinnitysklipsi, jolla soittimen saa kiinnitettyä vaatteisiin käytettävyyden kannalta sopivalle paikalle.

iPod Nano: mukana myös hilpeän pieni kosketusnäyttö

Uusimman sukupolven iPod Nano on reilusti edellismalleja pienempi – itse asiassa laitteessa ei enää olekaan tavallisia näppäimiä. Lähestulkoon kaikki toiminnot hoidetaan etulevyn kokoisen kosketusnäytön kautta, joka on mielenkiintoinen, mutta välillä hiukan työläskin ratkaisu. Kameraa ei Nanossa enää ole, mutta FM-radio on sentään mahdutettu mukaan musiikintoiston lisäksi. Ulkomusiikillisia ominaisuuksia edustavat kuvien katselu, askelmittari sekä kellotoiminnot. Muistin määrä on mallista riippuen joko 8 tai 16 gigatavua.

Nanon pikkuruinen kosketusnäyttö herättää aluksi hilpeyttä, mutta ajan päälle siihen kyllä tottuu. Itse näyttö on kohtuullisen laadukas eikä kosketustuntumassakaan ole ruudun pienen koon lisäksi mainittavia ongelmia, joten puitteet ovat kunnossa. Albumien kansikuvat sävyttävät mukavasti biisien kuuntelua, mutta kappaleiden välillä navigointi on välillä aavistuksen sekavaa useine sivusuuntaisine pyyhkäisyineen. Fyysisten näppäinten vähäisyys osoittautuukin suurimmaksi käytettävyyttä rajoittavaksi tekijäksi, ja laite tuleekin usein pengottua taskusta esille biisien vaihtamista varten.

Poppi raikaa myös Nanosta aivan riittävissä määrin. Soundi kuulostaa oletusasetuksilla kuunneltuna aavistuksen hillitymmältä Shuffleen verrattuna, mutta käytännön kuuntelussa tällä ei juuri ole merkitystä – niin radio kuin musiikkisoitinkin ovat toistoltaan hyviä. Asetusvalikosta löytyvät taajuuskorjaimen esiasetukset ovat sen sijaan pettymyksiä – vaikutti siltä, että kaikki vaihtoehdot väänsivät ääntä vain huonommaksi, ja lopulta valinnaksi jäi jälleen oletusasetus.

Kaksi pienikokoista, mutta silti erilaista musiikkisoitinta

Tässä on kaksi erilaista soitinta aivan erilaisille käyttäjille. iPod Nano sopii aktiiviselle biisisurffaajalle, joka haluaa helposti selailla soittimensa sisältöä ja hyppiä tietystä raidasta toiseen. Myös radiovastaanotin on aktiivikäyttäjälle mieluinen lisuke. Kyseessä on siis hilpeä ja erittäin kätevästi mukana kulkeva kosketusnäyttösoitin. Nanon käyttäminen vaatii kuitenkin hiukan keskittymistä, joten sitä ei ihan kaikille voi varauksetta suositella – eikä hintakaan jää enää kovin kauas isonäyttöisen iPod Touchin halvimmasta versiosta.

iPod Shuffle taas on rennosti musiikin kuunteluun suhtautuvan käyttäjän soittorasia. Shufflen kanssa ei kannata metsästää jotain tiettyä biisiä – sen kun antaa vaan musiikin virrata korviin omalla painollaan. Toki soittolistoja voi tietokoneen avustuksella kasailla, mutta silti Shuffle on parhaimmillaan satunnaistoistotilassa. iPod-malliston edullisin soitin on niin pieni, että sen voi jopa hukata helposti, ellei sitten onnistu paikantamaan sitä kuulokejohtoa seuraamalla. Shufflea on miellyttävää käyttää ja muutenkin se on laadukkaan oloinen tuote – nyt Apple on ymmärtänyt jättää turhat kuulokekaukosäädinkikkailut väliin ja keskittyä vain olennaiseen.

Aktiivikaiutinten hyvä puoli on se, että kaiuttimet eivät tarvitse seurakseen erillistä vahvistinta – äänisignaali ja sähköpiuha kytketään suoraan kuhunkin kaiuttimeen. Behringerin huono puoli kytkettävyyden suhteen on se, että kaiuttimen äänenvoimakkuutta ei pysty täysimittaisesti säätämään: kaiuttimen takaa löytyy vain 6dB säätövara molempiin suuntiin, jolloin kaiutinpari vaatii käytännössä jonkinlaisen erillisen tasonsäätömahdollisuuden tai mikserin seurakseen. Lisäksi kaiuttimesta löytyy kytkimin toteutetut perussäädöt taajuusvasteen muokkaamiseksi huoneen mukaiseksi.

Käytännössä Behringer B2030A on parhaimmillaan tietokoneen kaverina, kunhan koneesta saa ulos häiriötöntä analogista ääntä, joten kaiutinmalli onkin kerännyt kehuja perustason kotistudioissa musiikin parissa työskenteleviltä käyttäjiltä. Läheltä kuunnellessa Behringer saa aikaan miellyttävän ja avaran stereokuvan eikä soundissakaan ole juurikaan moitittavaa hintaluokan huomioonottaen. Behringer-settiä kuunnellessa varsinkin napakka bassotoisto miellyttää kerta toisensa jälkeen – vaikkei reilun kuuden tuuman kokoisilla elementeillä maanjäristysbassoja pystykään saamaan aikaan, niin toisto on kuitenkin terveellä tavalla potkivaa ja rytmikästä ilman että soundi karkaa liiaksi kuminan puolelle. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan monitorikaiuttimista, joten tietynlainen hillitty ja hallittu toisto on alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan jopa toivottua. Vaikka meteliä tuntuu irtoavankin kohtuullisen mukavasti, niin bileämyreinä nämä kaiuttimet eivät ehkä ole parhaimmillaan, sillä paras terä alkaa kadota toistosta etäämmältä kuunneltaessa eikä soundi ole lujempaa luukuttaessa enää yhtä kaunis kuin kohtuuvoimakkuuksilla kuunnellessa.

Takapaneelista löytyy muutamia ääneen vaikuttavia säätöjä, jotka kannattaa testailla kohdilleen kuunteluhuoneen mukaan.

Musiikin parissa puuhailevalle kotiäänittelijälle Behringer Truth B2030A vaikuttaa hinta-laatusuhteensa puolesta oikeinkin fiksulta valinnalta. Toiston erottelevuus on hyvällä tasolla ja biisejä kunnellessa instrumentit erottuvat selkeästi kokonaisuudesta, mikä on pelkästään hyvä asia – perustason kotihifikaiuttimiin tottunut kuuntelija suorastaan hämmästyy löytäessään tuttua biisiä Behringereillä kuunnellessaan joitakin uusia taustalla soivia soittimia tai yksityiskohtia.

Musiikkia ja leffoja tietokoneen läpi nautiskeleva kotikäyttäjä on puolestaan kaiutinvalinnassa hankalan päätöksen edessä, sillä Truth B2030A ei välttämättä ole paras valinta sekalaiseen viihdekäyttöön – tietokoneiden 2.1-kaiutinsettien paremmasta päästä löytyy paljon muhkeamman soundin omaavia ja helpommin sijoiteltavia kaiutinsettejä. Tuollaiset subbarilla terästetyt kaiutinpaketit myös toistavat leffojen matalat jyrähdykset selvästi lähikenttämonitoreita vaikuttavammin. Toisaalta pienessä kerrostalokämpässä asustava saattaa arvostaa myös hiljakseen soitellessa tarkkana ja ilmavana pysyvää Behringerin toistoa.

Takapaneelista löytyy balansoitua signaalia tukevat XLR- ja plugiliittimet sekä aktiivikaiuttimen vaatima sähköliitäntä, jotka kaikki ovat hiukan ahtaassa paikassa – alaspäin osoittavien liitinten kanssa saattaa käydä niin, että pöydän pinta tulee vastaan pidempien liittimien tai sovittimien kohdalla.

Moitteiden puolelle kirjautuu lähinnä ergonomiapuolen asiat: ääni- ja virtaliitännät ovat hiukan hankalanpuoleisia, jos kytkentöjä joutuu tekemään useammin. Yhtä lailla takapaneeliin sijoitettu äänenvoimakkuuden hienosäätö on aivan liian kapea-alainen – kaiuttimien monikäyttöisyyttä ajatellen olisi suonut, että säätö ulottuu huipusta täyteen hiljaisuuteen asti. Kun kaiutinten hinta alkaa olla tavallisen kotikäyttäjän budjetissa, niin liitäntäpuolelta olisi voinut löytyä myös kuluttaja-elektroniikassa yleinen RCA-ääniliitäntä. Muilta osin Behringer B2030A vaikuttaa tukevatekoiselta ja hyväsoundiselta monitorikaiutinparilta, jota kannattaa mahdollisuuksien mukaan koekuunnella ja myös harkita kotistudion kaluston jatkeeksi. Leffa- ja musiikkikäyttöönkin Behringerit saattavat pienin varauksin sopia, mikäli hillitty ja tarkka soundi on mieleesi.

Digiboksi alle neljälläkympillä ja vielä tallentava malli? Kaupan hyllynreunaan rustattu teksti kiinnitti Tekniikkaparkin toimittajan huomion ja päätimme ottaa selvää, saako muutamalla kympillä toimivaa tallentavaa digiboksia. König FTA19N on simppeli DVB-T -verkon tallentava digiboksi, jonka halpa hinta selittyy hyvinkin nopeasti laitteen tietoja tutkaillessa: ensinnäkin itse tallennusmedia ei sisälly hintaan – käyttäjän täytyy hankkia erikseen vaikkapa USB-muistitikku laitteen tallennusvälineeksi. Toisekseen Königissä on vain yksi viritin, joten useat yhtäaikaiset tallennukset eivät ole mahdollisia. Varsin pelkistettyä tekniikkaa on siis luvassa, mutta onko laite silti hintansa väärti?

Ensivaikutelma König FTA19N-boksista on muovisen oloinen – halvan ja tylsännäköistä vaaleanharmaata laatikkoa on luvassa. Kaukosäädin on onneksi suht asiallisen oloinen ja kevytkin. Takapaneelin liitännät jatkavat karua linjaa: kaksi SCART-liitintä ja antennijohdon läpivienti, siinä se. Laitteen päällekytkemisen jälkeen alkaa tutunoloinen viritysrumba, jonka aikana automaattihaku raksuttelee kanavat kohdilleen. Kanavajärjestys tosin meni pieleen, mutta onneksi sitä pystyy jälkikäteen korjailemaankin. Kun kanavat ja asetukset on näpytelty kohdilleen, päästään arkikäytön pariin, joka katseluominaisuuksien puolesta sujuu halpisboksille ominaisella tavalla: kaikki perustoiminnot pelaa, kanavanvaihto on riittävän ripeää, ruudulta saa valittua tekstitykset päälle jonka jälkeen YLEnkin tekstit näkyvät, hitaahko teksti-TV:kin löytyy. Kuvaruutuvalikoiden ilme on vanhahtavan oloinen, mutta olennainen tieto toki välittyy.

Entä sitten tallennukset? Alkukokeilut pienellä USB-muistitikulla onnistuvat heti kärkeen odotetulla tavalla: EPG-valikosta löytyy muutaman tovin odottelun jälkeen illan ohjelmat, joita voi punaisella näppäimellä ajastella. Myöhempiäkin ohjelmatietoja on näkyvillä, mikäli boksi saa niitä lähetysvirrasta napattua. Kun ajastusaika koittaa, boksi pomppaa tallennettavalle kanavalle ja pysyy siellä tallennuksen loppuun asti, eli tallentaessa ei voi katsella muita saman nipun kanavia tai edes pyöritellä muistista vanhoja tallennuksia – vain äänenvoimakkuuden säätö ja ajansiirtokelailu ovat tallennuksen aikana mahdollisia. Tallennetut ohjelmatkin löytyvät valikoiden uumenista pienen naksuttelutuokion jälkeen. Uteliaisuus pakottaa tekemään USB-tikun testailun jälkeen kunnianhimoisemman tempauksen: tökätään etulevyn USB-liitäntään kiinni 1500 gigatavun ulkoinen kiintolevy ja katsotaan miten käy! Puolentoista teratavun levy hidastaa boksin käynnistymistä merkittävästi ja levyn tunnistamista joutuukin odottelemaan tovin jos toisenkin, mutta suureksi yllätykseksi odotus palkitaan ja iso kovalevy tunnistuukin lopulta kokonaisuudessaan käytössä olevaksi tallennustilaksi. Sopivaan formaattiin tallennetut ääni- ja videotiedostot tuntuivat myös toistuvan kiintolevyltä asianmukaisesti.

Königin valikot ovat melkoisen sekavia ensisilmäyksellä, joten totutteluun menee muutama tovi.

Takapaneelin liitännöistä löytyy vain ne pakolliset perusasiat: antenni- ja SCART-liittimet.

König FTA19N on ristiriitainen kokonaisuus: hinta on matala ja perustoiminnot rullaavat asiallisesti, mutta boksin käyttökelpoisuutta varjostavat varsin merkittävät tallennukseen liittyvät puutteet, joista jo aiemmin mainitsinkin. Myös käyttöliittymän kömpelö toteutus saattaa vaatia jonkin verran totuttelua ja conax-kortinlukijan puuttuminen rajoittaa käytön vain ilmaiskanavien katseluun. Mikäli tallennustarpeet ovat vähäisiä eivätkä maksu-TV-kanavat kiinnosta, König saattaa olla juuri se sopiva ja edullinen tallennusratkaisu satunnaiselle TV:n katsojalle. Königiin täytyy suhtautua siltä kantilta, että yksinkertainenkin tallennustoiminto on parempi kuin ei tallennusmahdollisuutta ollenkaan. Tyypillisimmillään voisin kuvitella Königin kytkettynä mökkitelkkarin yhteyteen, jolloin laitteella voi tallennella ohjelmanpätkiä mökkireissun aikana ja jos ei aika enää riittänytkään tallenteiden katseluun, voi koko videokasan ottaa mukaan USB-tikulla ja katsella ne kotitietokoneella myöhemmin – Königin tallennukset nimittäin avautuvat tietokoneella vaikkapa Windows Media Playerin avulla suoraan muistitikulta. Kaikesta puutteistaan huolimatta halpislaite näyttääkin tarjoavan tässä tapauksessa rahalle kelpo vastineen.

Western Digitalin WD TV Mini -mediatoistin lupaa pakkauksen tekstin mukaan toistaa USB-muistilta ladattavaa DVD-laatuista videota televisioruudulla – siinäpä ne tärkeimmät ominaisuudet sitten olivatkin. No, toki WD TV toistaa USB-tikulta myös musiikkia ja digikuvia. Kuulostaa varsin simppeliltä, mutta joihinkin tilanteisiin WD TV:n yksinkertainen konsepti saattaakin olla juuri sopivanlainen täsmäisku.

WD TV Mini on todella pienikokoinen muovinen rasia, jota ohjataan vain kaukosäätimellä – itse laitteessa ei ohjausnäppäimiä ole. Kaukosäädin on pienehkö, mutta tuntumaltaan ja muotoilultaan mukava, joten mediatoistoa on mukavaa käskyttää sen avulla sohvalta käsin. Kaikki toiminnot tehdään kuvaruutunäytön varassa, joten myös sen soisi olevan kohtuullisen hyvälaatuinen, ja näin onneksi onkin – käyttöliittymä on arkisen harmaa, mutta toisaalta myös selkeä ja helppokäyttöisen tuntuinen. Yleisesti ottaen laitteen käytössä on aivan erilainen vauhdikkuuden tunnelma kuin DVD-soitinten vastaavissa toteutuksissa: WD TV antoi heti kättelyssä huomattavasti DVD-soittimia laadukkaamman tuntuman ja välittömän vasteen näppäinten painalluksille nimenomaan tiedostoja toistettaessa.

Tiedostoformaattien tuki on WD TV Minissä kohtuullinen, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Esimerkiksi menneinä aikoina varsin yleiset MPEG- ja RealVideo-tiedostot toistuvat mukisematta, eikä XviD-AVI-tiedostojen kanssakaan tullut vastaan ongelmia. Toisaalta esimerkiksi yritykset toistaa teräväpiirtoisia videoita päättyivät poikkeuksetta virheilmoitukseen, eikä esimerkiksi Windows Media-videoita edes näy hakemistolistauksissa. Tämä Mini-malli ei myöskään juttele ulkomaailman kanssa internet-yhteyden välityksellä, joten youtube-videoista ei kannata haaveilla.

Noin 70 euron sijoituksella saa siis mediatoistimen, joka osaa näyttää yleisimmät video-, ääni- ja digikuvaformaatit, mutta loppuviimeksi tämän rasian käyttökelpoisuus jää hiukan rajoittuneeksi. Samat toiminnot onnistuvat tietyillä edullisilla dvd-soittimillakin, joskin hiukan kömpelömmin, ja televisiotkin ovat pikkuhiljaa USB-liitäntöineenkin kehittymässä samaan suuntaan. WD TV Mini tekee nöyrästi sen minkä lupaa, mutta näiden temppujen hyödyllisyys onkin sitten käyttäjästä kiinni: jos telkkarin yhteyteen kaipaa mp3-soittorasiaa ja satunnaisten videotiedostojen tiirailua muistitikulta, tämä purnukka hoitaa homman. Jos taas TV-tason uumenista löytyy jo vaikkapa Playstation 3 tai vaikkapa USB-liitännällä varustettu DVD-soitin, ei tällä rasialla luonnollisestikaan ole juurikaan mitään uutta tarjottavaa. Pienellä lisäsatsauksella WD:ltä löytyy kalliimpi malli, joka toistaa mediaa USB-muistin lisäksi myös kotiverkon muilta laitteilta.

Suurin osa WD TV Minin liitännöistä on takapaneelissa. Vasemmalta oikealle: komposiittivideo- ja äänilähtö, komponenttivideolähtö, optinen äänilähtö, pieni reset-nappi sekä virtaliitin. Kyljestä löytyy vielä se tärkein, eli USB-liitäntä.

TZ10:n silmiinpistävimpiä ominaisuuksia ovat 12-kertaisen optisen zoomin ja 25 mm laajakulman tarjoava objektiivi, 720p-teräväpiirtoon ulottuva videokuvaus, 3″ LCD-näyttö ja kameran päältä pilkistävä GPS-vastaanottimen sisältävä kyhmy. Kun otetaan huomioon kameran pienet ulkomitat, tämä ominaisuuslista alkaa kieltämättä saman tien herättää kiinnostusta. Mutta pystyykö tällaista kattausta tunkemaan laadukkaasti tavallisen taskukameran kokoiseen kuoreen? Päätimme ottaa siitä selvää.

Panasonic DMC-TZ10 vaikuttaa laadukkaalta laitteelta ensituntumasta alkaen. Panasonicin viimeistely on korkeatasoista ja kamera tuntuu kädessä hiukan ennakko-odotuksia painavammalta, joka on myös omiaan nostamaan laatuvaikutelmaa – kai se sitten on jonkinlainen kirjoittamaton sääntö, että mitä painavampi kamera, sitä paremmat kuvat… Kamerasta löytyy peräti kolme mekaanista kytkintä: virtanappula, kuvaustilan valitsin sekä kuvaus- ja katselutilojen välillä vaihtava nappi. Kaikki nämä näppäimet ovat pienehköjä ja varsinkin virtanäppäimen kohdalla tuo designin minikokoisuus saattaa hiukan vaivata, mutta näihinkin säätimiin onneksi tottuu nopeasti. Muilta osin näppäinsuunnittelu on varsin onnistunutta, sillä näppäinten painalluksista saa mukavan naksahtavan vasteen ja olennaisimpiin toimintoihin pääsee käsiksi kohtuullisen vähällä valikkosurffailulla.

Käytettävyyspuoli on siis pääpiirteissään kunnossa, mutta entäs sitten kuvanlaatu? Myös tällä saralla Panasonic DMC-TZ10 onnistuu mukavasti. Ei olisi reilua verrata taskupokkaria järjestelmäkameroihin, joten terävintä kriittisyyttä täytyy hiukan vaimentaa. Kuitenkin laitteen koko ja hinta huomioiden TZ10 taltioi yllättävänkin hyviä 12 megapikselin kuvia. Automaattisäädöt osuvat useimmiten järkevästi kohdilleen ja joistakin kuvausohjelmista oli testikäytössä selkeää hyötyä verrattuna täysautomaatilla kuvaamiseen. Kohina alkaa selvästi erottua kuvista jo ISO800-tarkkuudella, mutta vasta ISO1600:lla se voimistuu häiritsevän näkyväksi – joskin korkeimmankin herkkyyden kuvat ovat pieneen nettikokoon kutistettuna vielä täysin käyttökelpoisia. Hämärässä Panasonic TZ10 tarjoaa perussuorituksen – jos kohinasta haluaa eroon yön pimeydessä, on syytä käyttää joko kameran sisäistä salamaa tai kamerajalustaa. Pienet nurinat kuitenkin sietää ongelmitta, sillä kameran hulppean polttovälin tarjoava objektiivi osoittautui erittäin laadukkaaksi osaksi – pitkästä zoomista ja varsin leveästä laajakulmasta on paljonkin iloa arjen kuvaustilanteissa.

Suurimman yllätyksen paketissa tarjoaa kuitenkin videokuvaus. Panasonic DMC-TZ10:n tiedoissa luvataan 720p-teräväpiirtovideoita, mutta näinhän on tehty jo lukemattomien kameroiden ja jopa kännyköiden yhteydessä, vaikkei niiden laatu ihan moitteetonta ole ollutkaan. TZ10 suoriutuu kuitenkin videokuvauksesta vaivattoman laadukaasti, vaikkei isompien videokameroiden laatuun kaikilta osin päästäkään. AVCHD Lite-formaattiin kuvattujen HD-videoiden yleinen laatu on silmää miellyttävää ja jopa videosta napatut pysäytyskuvat ovat valokuvamaisen tarkkoja, toki videoresoluution sallimissa rajoissa. Zoomaus ja automaattitarkennus toimivat myös videokuvauksen aikana, joskin molemmat toiminnot ovat tuolloin eräänlaisessa rauhallisemmassa tilassa ylimääräisen ääniraidalle tarttuvan melun välttämiseksi. Tarkennus voisi tapahtua nopeamminkin, sillä ajoittain automaattitarkennus jää hetkeksi kokonaan kuutamolle ja sitä täytyy “herätellä” liikkeelle kameraa liikuttelemalla tai vaikkapa laajaan suuntaan zoomaamalla. Kameran päällä sijaitsevat stereomikrofonit kestävät yllättävän kovia äänenpaineita ilman mainittavaa säröytymistä, joten ympäristön äänien pitäisi tarttua videolle kelvollisena tilanteessa kuin tilanteessa. Kyllä näitä klippejä kestää pienistä puutteista huolimatta katsoa jo taulutelevisionkin ruudulta.

Panasonic Lumix DMC-TZ10 tarjoaa superzoom-pokkarin ominaisuudet taskuun mahtuvassa paketissa, joka sinänsä on jo ihan kelpo saavutus. Kilpailu on kuitenkin kovaa, joten yksinvaltiaan elkein ei TZ10:kään voi markkinoilla paistatella. Yhtä kaikki, Panasonic osoittautui testissä tasavahvaksi kokonaisuudeksi: hyvä optiikka, kohtuullisen selkeä käyttölogiikka ja laadukkaan oloinen ulkokuori saavat Tekniikkaparkilta kehuja. Pikelitasolla kuvia tiiratessa voisi aina toivoa valokuviin hiukan lisälaatua, mutta pokkarikoon kennon huomioonottaen suoritus on aivan kelvollinen ja kameraa voi suositella monenlaiseen menoon.

Kesä on matkaradioiden otollisinta aikaa, joten otimme testiin JVC:n järeän, mutta silti vielä jossain määrin kannettavan musiikkitykin. JVC on valmistanut jo pitkään tällaisia BoomBlaster-nimeä kantavia poppikoneita, joten laitteen konsepti on varmasti tullut monille tutuksi. Tekniikan kehittyessä tarvitaan kuitenkin pientä hienosäätöä, joten katsotaanpa tarkemmin, mitä testiin saapunut laite osaakaan tehdä.

JVC RV-NB50 on varsin kookas ja vajaan 7 kilon painoinen kannettava musiikkikeskus, jolla voi soittaa musiikkia radion lisäksi CD-levyltä, USB-muistitikulta ja tietyiltä iPod-soitinmalleilta. Laitteessa on silminnähden korostettu matalien taajuuksien toistoa, sillä siitä löytyy äänenvoimakkuussäädön lisäksi yhtä näyttävä säätönuppi myös basson määrälle, ja soittimen molemmissa kyljissä on noin 5 tuuman kokoiset bassokaiuttimet. Virtalähteeksi kelpaa verkkovirran lisäksi myös iso kasa paristoja tai sopivalla kaapelilla myös auton savukkeensytyttimen 12V-virta.

Reippaasti bassoa, niukasti liitäntöjä

Ja ääntähän tästä laitteesta tosiaan lähtee. JVC:n soundi on poikkeuksellisen tukeva ja äänenpainettakin irtoaa helposti normaalikokoisiin huoneisiin riittävä määrä. Kohtuullisilla äänenvoimakkuuksilla JVC toistaakin musiikin kaikin puolin ryhdikkäästi. Suuremmissa tiloissa ja ulkona kuunnellessa kannattaa kuitenkin pitää ääniasetukset maltillisina, sillä lisäbassosäätimen suuremmilla asetuksilla ja reippaalla äänenvoimakkuudella ääni karkaa helposti säröytymisen puolelle. Muutenkin Boomblasterin mahtaileva bassotoisto osoittautuu hiukan kaksijakoiseksi asiaksi, sillä alkuinnostuksen jälkeen laitteen matalana kumiseva soundi alkaa käydä jopa hiukan rasittavaksi – ajoittain tuntuu siltä, että basso jytisee “irrallaan” muusta äänentoistosta. Tähän toki auttaa basson määrän vähentäminen, jolloin toisto asettuu paremmin uomiinsa. Myös diskanttitoistoon olisi toivonut hiukan enemmän erottelevuutta ja pehmeyttä. Toki tässä vaiheessa täytyy palauttaa mieliin se fakta, että nyt arvioidaan kannettavaa CD-soitinta, eikä yhteen kuoreen pakatulta satsilta voida odottaa kalliiden erillislaitteiden tasoista äänielämystä. Puitteet huomioiden JVC kuitenkin suoriutuu äänentoistosta kelvollisesti ja on aivan varteenotettava pakettistereoiden haastaja.

JVC:n vakiovarusteisiin kuuluu soittimen kaikkia toimintoja ohjaava kaukosäädin, mutta muilta osin RV-NB50 vaikuttaa varsin pelkistetyltä laitteelta. Taustavalaistu näyttö on harmillisen pieni ja siinä näkyviä tietoja joutuu heikon näkyvyyden vuoksi tarkastelemaan lähietäisyyltä. Radiossa ei ole ollenkaan RDS-toimintoja tai ulkoisen antennin liitäntää, joten radiovastaanotto jää pelkän piiska-antennin varaan. Toinen puuttuva liitäntä on linjasisääntulo, joten JVC:tä ei voi valjastaa esimerkiksi kannettavan tietokoneen kaiuttimiksi. Tämä on harmillinen puute, sillä JVC:ssä olisi äänenlaadun puolesta osin hyvinkin potentiaalia pienen kämpän ainoaksi äänilähteeksi.

JVC:n näyttö on vähän turhan pieni, mutta onneksi käyttönäppäimet ovat selkeitä.

USB-tikulta voi toistaa musiikkia, mutta ainoa näytölle ilmestyvä tieto on kappaleen järjestysnumero ja toistoaika kappaleen alusta. Kun kappaleiden nimitiedot kuitenkin on jo valmiiksi tiedostonimissä tai ID3-tageissa, olisi ollut todella toivottavaa, että soitin näyttäisi edes parhaillaan soivan kappaleen nimen. Muistitikun kansiot laite sentään tunnistaa ja kansiosta toiseen loikkiminen tapahtuu Group Up/Down-näppäimillä. Kappaleiden vaihto on USB-tikulta kuunneltaessa hitaampaa kuin CD-soittimen puolella.

Yksi JVC:n erikoistoiminnoista on iPod-yhteensopivuus. Laitteen etulevyssä olevan luukun alta paljastuu iPod-telakka, johon soittimen voi kytkeä. Tämän toiminnon testaus päättyi kuitenkin nopeasti, sillä JVC ei suostunut juurikaan yhteistyöhön kolmannen sukupolven iPod Touch-soittimen kanssa – ainoa näkyvä vaikutus oli se, että Touch alkoi latautua telakassa. Käyttöohjekaan ei tosin lupaa yhteensopivuutta tämän mallin kanssa – tuettuna on Touch-mallisarjasta ainoastaan 1. ja 2. sukupolven laitteet.

Poppikone etsii paikkaansa

JVC RV-NB50 Boomblaster on ulkoisesti vaikuttavannäköinen laite, jonka äänentoistokin vastaa varsin pitkälle laitteen yleistä olemusta. Ääntä lähtee paljon ja perustoiminnot toimivat mutkattomasti. Laitteelle on kuitenkin hankalaa löytää optimaalista käyttötarkoitusta, sillä ominaisuudet ovat hiukan ristiriitaisia: laite sopisi toimintojen ja paristokäyttöisyyden puolesta vaikkapa uimarannan tai lomareissun viihdyttäjäksi, mutta tämä poppikone on melkoisen painava ja kookas mukana kannettavaksi. Toisaalta äänen määrä ja laatu riittäisivät myös kotikäyttöön ja jopa asunnon ainoaksi äänentoistolaitteeksi, mutta ulkoisen äänilähteen “Line In” -liitäntöjen puuttuminen ja pöytätilan rohmuaminen ovat pitkiä miinuksia siinä käyttötarkoituksessa. Hintalappukin on “matkaradioksi” varsin mittava, sillä nettitietojen perusteella laitteen myyntihinta keikkuu jutun kirjoitushetkellä 250 euron yläpuolella. Jos nämä asiat eivät muodostu ongelmiksi, JVC Boomblaster tarjoaa yksien kuorien sisässä suoraviivaisen ja bassotaajuuksiakin ponnekkaasti toistavan stereopaketin, jonka voi tarvittaessa napata myös reissuun mukaan.

Valmistajan tuotesivut: http://www.jvc.fi/tuote?kategoria=10600.0500&id=2175970