Nintendon Wii -pelikonsolin liiketunnistinohjausta on vuosien varrella hyödynnetty vaihtelevalla menestyksellä. Nyt tätä ominaisuutta hyödyntäen on tuotu legendaarinen Duck Hunt -konsepti 2000 -luvulle. Western Heroes -pelissä ei kuitenkaan esi-isänsä tapaan ammuta ankkoja, eikä edes kiekkoja, vaan peli sijoittuu villiin länteen ja piipun toisella puolella on rosvoja, joilla on pahat mielessä.

Peli etenee ikäänkuin itsestään villin lännen maisemissa, eikä pelaaja itse pääse liikkumaan vapaasti. Ideana onkin, että pelaaja keskittyy rosvojen ampumiseen aina silloin kun niitä on näkyvillä. Ampuminen tapahtuu joko liikkeessä esimerkiksi hevoskärryillä ajellessa tai pysähdyksissä esimerkiksi piiritystilanteessa tai saluunassa. Rosvoja on moneen eri junaan ja osa kuolee yhdestä laukauksesta kun taas osa tarvitsee muutaman luodin pysähtyäkseen. Heitä ilmestyy ikkunoista, tynnyreiden takaa ja mistä milloinkin, ja kerätäkseen mahdollisimman paljon pisteitä onkin oltava liipaisinsormi herkkänä. Rosvoilla on yleensä panttivankeina siviilejä, joiden ampumisesta tulee miinuspisteitä, joten myös siinä tulee olla tarkkana.

Pyssynä toimii western -tyylinen katkaistu haulikko, joka tulee pelin mukana ja on ainakin lähestulkoon oikean kokoinen. Pyssyviritelmän sisältä löytyy paikat Wii -ohjaimille ja pikaisen asennuksen jälkeen pääseekin jo ammuskelemaan. Tähtääminen onnistuu kohtalaisen tarkasti ruudulla näkyvän tähtäimen kuvan avulla ja ammuskelu tuntuu mukavan helpolta. Pyssy kylläkin tuntuu hiukan heikkotekoiselta viritelmältä ja hiukan huolestusta herättääkin sen  kesto kovassa käytössä, joten sen kanssa kannattaa olla hiukan varovainen.
Western Heroes tuo Nintendon tutut ammuskelupelit nykyaikaan niin grafiikan kuin toiminnankin puolesta ja on ainakin alkuun todella viihdyttävä peli, jonka pariin haluaa palata uudelleenkin. Alkuhuuman jälkeen innostus saattaa hiukan lopahtaa, nimittäin peli ei oikeastaan tarjoa mitään uutta, vaan sama kaava jatkuu ainoastaan maisemien muuttuessa. Toki illanistujaisissa ja kavereiden tai perheen kesken pelistä saattaa löytyä iloa pidemmäksikin aikaa. Pelissä on myös mahdollisuus nelinpelille, mikäli jaksaa tai malttaa ostaa muutaman lisäpyssyn. Pelin aikana pelaajaa palkitaan myös niin sanoituilla Party Mode -tasoilla, jotka avautuvat kun “virallisia” tasoja käy läpi.

Western Heroes on ehdottomasti kokeilemisen arvoisen peli ja sitä voi suositella myös perheille, joissa on hiukan nuorempiakin lapsia, sillä ammuskelusta huolimatta peli on pyritty tekemään lapsiystävälliseksi, eikä esimerkiksi verta näy lainkaan. Peliä ei kuitenkaan suositella alle 12 vuotiaille. Pelin parissa viihtyy varmasti sekä vanhempi että nuorempikin pelaaja sekä lännenelokuvien ystävät, ja kyllä siitä iloa ainakin vähäksi aikaa riittää… Kunnes kyllästyy tai ase hajoaa.

Pelin grafiikkaa on syytä kehua, nimittäin jopa tavallisella, ei HD:tä tukevalla televisiolla pelattaessa pelimaailma näyttää upealta jokaista yksityiskohtaa myöten. Sotatilanteen kaaos on saatu näyttämään aidolta ja komealta. Myös pelattavan hahmon haavoittuminen on helppo havaita ruutuun ilmestyvien  punaisten tahrojen ansiosta, jotka myös vaikeuttavat selvästi näkyvyyttä. Tahrat saa pois ruudulta suojautumalla tulitukselta ja olemalla hetken rauhassa voimia keräämässä. Näkyvyys pelissä on  muutenkin paikoitellen erittäin huono savun ja ilmassa leijuvan pölyn takia, mikä tekee taisteluista vaativia. Komeasti toteutettu äänipuoli tukee hienoa grafiikkaa ja peli tarjoaa kaiken kaikkiaan hienon audiovisuaalisen kokemuksen, joka on jopa niin hyvin toteutettu, että heikkohermoisia voi alkaa sodan keskellä ahdistamaan.

Pelimaailmaa katsotaan pelattavan hahmon silmillä ja ohjattavuus on sopivan haastavaa. Huom: haastavaa, ei niinkään huonoa. Sotatilanteen haasteellisuus on saatu tuotua hienosti tähän peliin ja taisteleminen on nautinnollisen vaativaa. Mutta ei pelin saa liian helppo ollakaan.

Vihollisten lahtaamiseenkin voi käyttää useita eri taktiikoita; joko napsia niitä yksitellen suojasta tai rynnäköidä keskelle vihollisjoukkoa. Myös kranaatteja on käytettävissä. Taktikointi onkin iso osa peliä; aina pelkkä räiskintä ei onnistu, vaan se voi olla jopa kohtalokasta. Joissakin tilanteissa on pakko etsiä hyvä suojapaikka ja yrittää sieltä käsin ampua vihollisia yksitellen. Yhtenä hienona  asiana taistelutilanteissa voidaan pitää sitä, että myös ryhmän muut jäsenet saavat eliminoitua vihollisia, eikä ryhmä näin ollen ole vain turha perässä juokseva lauma tyhmiä tekoälysotilaita. Toki osa vihollisista on jätetty tarkoituksella pelaajan eliminoitavaksi, joten läheskään kaikkea vastuuta ei voi jättää ryhmälle.

Killzone 2 on peli, jota aikanaan odotettiin innokkaasti ja kyllähän se on osoittautunut odottamisen arvoiseksi. Peli on ehdottomasti yksi parhaista ja komeimmista räiskintä/sota -peleistä mitä Playstation -konsolilla on nähty.

Pelialueen suuruudesta ja melko vapaasta pelityylistä johtuen inFamous tarjoaa pelattavaa useiksi tunneiksi. Pelissä kulutetaan paljon aikaa pelkästään kaupungilla kiertelyyn ja kun kyseessä on suuri kaupunki, ovat välimatkat pitkiä. Liikuskelu paikasta toiseen saattaa alkaa jossain vaiheessa puuduttamaan, varsinkin jos ei ole mitään hajua mihin pitäisi mennä ja mitä tehdä. Varsinkin alussa pelaaja on hiukan pihalla siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Pelin edetessä kysymyksiin löytyy vastauksia pikkuhiljaa.

Cole onneksi on uusien voimiensa myötä hiukan keskiverto kaduntallaajaa voimakkaampi ja akrobaattisempi, joten katolta toiselle ja seiniä pitkin hyppely ei ole mahdotonta. Tämä puolestaan hiukan nopeuttaa liikkumista. Ohjaus toimii mukavasti ja kuvakulmat eivät aiheuta suurempia ongelmia. Karu räjähdyksen jälkeinen kaupunki on toteutettu hienosti yksityiskohtia myöten eikä grafiikan osalta muutenkaan ole moittimista.

InFamous -pelistä on ehtinyt jo ilmestyä jatko-osa, jota on kehuttu ensimmäistä osaa paremmaksi. Mutta on tämä ensimmäinen osakin ihan kelpo toimintapeli johon kannattaa tutustua. Tässä pelissä voit ihan vapaasti valita haluatko olla antisankari vai oikea sankari.

MotorStorm-pelisarjalla on varsin hyvä kaiku Playstation-pelaajien keskuudessa, joten myös tältä Playstation Portablen Arctic Edge-versiolta olisi lupa odottaa kohtuullisen mukavaa suoritusta. Kyseessä on siis ajopeli, jossa kaahataan kilpaa varsin monenmoisilla radoilla, ja Motorstormille tyypillisesti usein hiukan keskivertoa “rosoisemmassa” ympäristössä – yksityiskohtaisten ajosimulaattoripelien ystävät eivät siis löydä tästä pelistä ovaalinkiertelyä sitten lainkaan.

Ratojen rosoisuus jatkuu myös grafiikan ja ääniraidan puolella, sillä pelistä on tehty hyvinkin räyhäkäs ja vauhdikas kokonaisuus. Paikoitellen pelin musiikkivalinnat tosin koettelevat sietokynnystä muka-trendikkäillä säksätyksillä ja päälleliimatuilla särökitaroilla, mutta jos tuon “liukuhihnapoprockin” pystyy jättämään sivuseikaksi, pelistä kuoriutuu nautittava ja onnistunut kaahailukokonaisuus.

Nimen mukaisesti pelissä pyöritään lumisissa ja kuraisissa maastoissa, joten vaaleat sävyt ovat päivän sana, vaikka seasta löytyy kuraisempaakin maastoa. Ratasuunnittelu on piristävän monipuolista, ja Arctic Edgen radoilla löytyy jatkuvasti useita vaihtoehtoisia reittejä, joita viisaasti valitsemalla pääsee nopeisiin kierrosaikoihin. Tämä monipuolisuus poistaa rajoittuneempien ajopelien “rännissä ajamisen tunteen”, kun pelaajaa ei sidota korkeilla aidoilla yhteen tarkasti määriteltyyn ajouraan. Pelattavuus on myös kohdillaan ja analogisen ohjaintatin avulla auto (tai muu kulkupeli) tottelee pelaajan toivomuksia varsin mukavasti. Eri ajoneuvoilla on erilaisia ominaisuuksia, joihin pitää totutella, mutta yleisesti ottaen ohjaus on onnistuneesti toteutettu.

MotorStorm Arctic Edge on kieltämättä PSP:n ajopelien parhaimmistoa. Puhtaiden ajopelien valikoima ei ole mitenkään hurjan laaja PSP:llä, joten Arctic Edge vakiinnuttaa siinäkin mielessä paikkaansa genren ystävien pelihyllyssä. Samantyyppiseen kaahailuun pääsee tutustumaan myös esimerkiksi aiemmin julkaistussa ja toimivaksi peliksi osoittautuneessa ATV Offroad Fury Prossa, mutta toki MotorStorm on tuoreutensa myötä turvanmitan verran edellä vanhempaa kilpailijaansa. Monipuolisuus, tyylikäs grafiikka ja onnistunut ohjattavuus muodostavat tasaisen vahvan kaahailupaketin.

Wipeout HD Fury on tuorein tulokas jo vuonna 1995 aloittaneeseen ajopelisarjaan. Tällä kertaa konsolina on Playstation 3 ja kuvakin on nykypäivän mukaisessa teräväpiirtotarkkuudessa, kuten nimestä sopii olettaakin.

Wipeout eroaa tavallisista ajopeleistä lähes kaikin tavoin: kulkupelissä ei ole renkaita alkuunkaan, vaan pelissä kierretään ilmassa leijuvilla aluksilla futuristisen näköisiä ratoja ja mielikuvitusmaailmoita. Wipeout-pelisarja on tunnettu huimasta vauhdin tunteesta, ja sitä on kyllä tarjolla tässäkin versiossa: maisemat vilistävät niin hurjaa tahtia, ettei katsetta ehdi juurikaan siirtelemään radan ulkopuolelle. Menestyksekäs pelaaminen vaatii keskimääräistä nopeampia refleksejä ja sormia, sillä tilanteet tulevat radalla vastaan erittäin nopeasti.

Wipeout tarjoaa useampia erilaisia pelitiloja, jossa kilpaillaan muita leijuvia kuskeja vastaan, yritetään eliminoida heitä tai ajetaan mahdollisimman vauhdikkaita aika-ajokierroksia. Pelitestaajaa miellytti eniten Racebox-valikosta löytyvä Pikakierrostila, jossa vapaavalintaista rataa tahkotaan aika-ajotyylillä niin kauan kuin intoa riittää, jonka jälkeen katsotaan, millä kierroksella kellotettiin nopein aika ja onko siitä jopa rataennätykseksi. Ennätysten tavoittelua kirittää haamualus, joka kulkee radalla nopeimman kierrosajan tahtiin. Jos tämän läpinäkyvän kuvatuksen saa pidettyä takanaan, on uusi kierrosennätys varma juttu.

Graafisesti Wipeout HD Fury on herkkua silmille, varsinkin jos sattuu pitämään pelin futuristisista maisemista. Perinteisten autopelien ystävä ei välttämättä tälle visuaaliselle ilmeelle lämpene, mutta kuka tahansa näkee, että grafiikkaan ja ruudunpäivitysnopeuteen on todellakin panostettu. Wipeoutin ääniraita on melko mitäänsanomatonta “liukuhihnateknoa” ja leijuvien alusten huminaa. Ohjaus on… no, se on aika leijuva, kuten on ohjattavat aluksetkin. Paikoitellen aluksen ohjaustuntuma on häiritsevän epämääräinen eikä huima vauhtikaan juuri helpota urakkaa, mutta jo muutamien ratakierrosten jälkeen Wipeoutissa on jotain omalla tavallaan koukuttavaa vauhdin hurmaa. Voisikin sanoa, että Wipeout on ihan oma maailmansa, johon pätee omanlaisensa fysiikan lait ja pelisäännöt.

Jos Wipeout on aiemmin miellyttänyt, ei Wipeout HD Furykaan tuota pettymystä. Perinteiseksi autopeliksi tätä ei voi sanoa, eikä monet moottoriurheilun ystävät edelleenkään lämpene tälle ilmakaahailulle, mutta kokeilemallahan se selviää – jos vielä et ole Wipeouteihin tutustunut, nyt olisi jo korkea aika. Sen jälkeen voit muodostaa oman mielipiteesi siitä, pitääkö kaahailupelissä olla neljä rengasta kulkupeliä kohden.

Kirby Superstar Ultrassa pieni vaaleanpunainen Kirby-hahmo hyppii ja pomppii läpi värikkäiden maisemien. Peli on jaettu eräänlaisiin episodeihin, jotka puolestaan sisältävät muutaman eri tason. Pelattavuus on varmalla pohjalla, sillä Kirby tottelee ohjausta tarkasti ja johdonmukaisesti, joten hiukan kiperämmätkin paikat ovat selvitettävissä. Vaikeustaso ei sinänsä ole kovin korkealla, sillä tasot pystyy kyllä kipittämään läpi suhteellisen helposti, mutta mikäs siinä, kun matkanteko on mukavaa. Grafiikka ja äänimaailma noudattelevat sadunomaista ja pirteää linjaa – peli ei ole millään tavalla leukoja loksauttava multimediaelämys, mutta tuskinpa sitä tällaisessa pelissa odotetaankaan. Audiovisuaalinen ilme hoitaa tehtävänsä ja luo vanhaa kunnon tasoloikkatunnelmaa. Näkyvissä on myös vahvoja vaikutteita nostalgisilta NES ja SNES-ajoilta – sieltähän tämänkin pelin juuret ovat lähtöisin.

Toki jotain uuttakin on Kirbyyn kehitelty. Uusinta uutta ovat kosketusnäytöllä ohjattavat minipelit, joissa pääsee esimerkiksi testaamaan nopeuttaan länkkärihenkisesti ja valikoimaan Kirbylle sopivaa syötävää liukuhihnan äärellä. Hauskoja välipalojahan nämä ovat, vaikka pelin sydän onkin varsinaisen tasoloikinnan puolella.

Jos olet aiemminkin viihtynyt Kirby-pelien äärellä, tämä uutuus on varmasti hankinnan, tai ainakin vakavan harkinnan arvoinen tapaus. Toki Kirby Superstar Ultra sopii kaikille muillekin tasoloikkapelien ystäville, vaikkei Kirbyyn ennen olisi tutustunutkaan, sillä oppimiskynnys on kiitettävän matalalla. Kirby Superstar Ultra on laatupeli päästä varpaisiin ja selkeä viiden tähden julkaisu omassa luokassaan.

Heti alkumetreiltä alkaen Dirt 2:sta jää sellainen tuntuma, että nyt vanhaa kunnon DS-konsolia yritetään venyttää sellaiseen peliviihteeseen, johon sen rahkeet eivät riitä. Muihin nykypäivän ajopeleihin verrattuna DS:n Colin Mc Rae Dirt 2 jää jälkeen lähes jokaisella osa-alueella: pelin visuaalinen ilme on paikoitellen ruma kuin saapas, äänet ovat lähinnä karua pörinää ja pelattavuuskin varsin kulmikasta. Ongelmaa havainnollistaa ääniraidalla käytettävä musiikki: peliin on samplattu aitoja rock-levytyksiä, mutta DS:n äänentoisto ei oikein pysty CD-tasoista ääntä toistamaan, jolloin musiikki muuttuu rasittavan sihiseväksi ja alkaa enemmänkin häiritä kuin tuottaa pelinautintoa. DS-konsoli tekee kyllä kovan urakan edessä parhaansa ja grafiikka rullaa ruudulla pätkimättä, mutta väkisinkin mieleen nousee vuosien takaiset oldies-pelit: Dirt 2 on visuaalisen ilmeensä puolesta eräänlainen “paluu menneisyyteen”.

Niin, se pelattavuus. Realismista ei ole jäljellä häivääkään, vaan autot sinkoilevat radalla melko lailla omaperäisesti. Toisen auton kylkeen kolauttaminen heittää oman kulkupelin useamman metrin päähän kilpakumppanista ja “ruuhkassa” ajaminen muuttuu melkoiseksi pingisotteluksi. Lisäksi radalta lipsuessa peli nollaa tilanteen ja palauttaa auton radalle varsin aggressiivisesti, jolloin omiin korjausliikkeisiin ei jää juurikaan aikaa.

Toki pelissä on hyvätkin puolensa, ja ne löytyvät enimmäkseen pelin suoraviivaisuuden puolelta. Dirt 2:n pelaaminen on helppoa ja kaahailun aloittamiseen ei mene kohtuuttomia aikoja, joten peli tarjoaa menevää viihdettä pieniin joutohetkiin. Jotkut saattavat myös pelata mieluummin realistisen autoilumaailman tyystin hylkääviä arcaderalleja, jolloin tästäkin pelistä irtoaa paljon enemmän iloa. Kaikenkaikkiaan Colin McRae Dirt 2 on hiukan ristiriitainen ajopeli: DS ei oikein sovellu tämäntyyppisten pelien pyörittelyyn, mutta jos rallia haluaa pelata, niin tällä konsolilla vaihtoehtoja ei ole kovinkaan montaa. Ajopelien ystävät saattavat löytää Dirt 2:sta rahoilleen vastinetta, mutta varauksetta tätä ei voi kaikille suositella.

Olihan se jo korkea aika saada Gran Turismo myös kannettavalle pelikonsolille! Testaamme tällä kertaa Playstation Portablen Gran Turismo-pelin, joka pohjautuu Sonyn isommilla konsoleilla mainetta niittäneeseen autopelisarjaan. Peli on saatavilla PSP:lle sekä UMD-levynä että latausversiona.

Gran Turismoa aiemmin pelanneet ovat välittömästi kuin kotonaan tämän uutuuden parissa. Peli on GT:n näköinen jo valikoista alkaen, ja sama linja jatkuu myös itse ajo-osuuksiin – tämä peli näyttää PSP:n rahkeet huomioonottaen erittäin hyvältä! Käsikonsolille on saatu pakattua grafiikan lisäksi sitä samaa ajamisen riemua ja tarkkaa pelattavuutta, josta Gran Turismot ennestäänkin tunnetaan. Ajotuntuma vaihtelee alla olevan auton mukaan, kuten myös tienpinnan mukaan – sorapätkillä luistellaan paljon letkeämmin kuin kuumalla asfaltilla. Pelin edetessä tilipussi karttuu ja autokauppa kutsuu – entistä parempien automallien hankinta on Gran Turismon päällimmäinen porkkana, jonka takia kärkipaikoista kannattaa taistella.

Kokonaisuutena PSP:n Gran Turismo tarjoaa laihdutetun ja karsitun version suositusta autopelistä, mutta tärkeimmät ominaisuudet ja hyvä pelattavuus ovat tässäkin läsnä – PSP-muunnos on siis onnistunut kohtuullisen hyvin. Jos autopelit ovat lähellä sydäntäsi ja hyllystä löytyy jokin Playstation Portablen versio, niin Gran Turismo on ehdottomasti harkinnan arvoinen hankinta.

Little Big Planet on lapsille ja miksei tietysti vähän vanhemmillekin pelaajille sopiva sadunomainen tasoloikkapeli, jossa seikkaillaan unimaailmoissa. Graafinen ilme on tässäkin tapauksessa tutunoloinen ja leppoisilla musiikkitaustoilla tahditettu äänimaailmakin tukee hienosti seikkailua – audiovisuaalinen nautinto on siis kohdallaan.

Little Big Planetin letkeä pelattavuus on pääosin säilynyt mukana myös PSP-versiossa, vaikkei meno ihan Playstation 3:n veroista olekaan. Eniten Little Big Planet kärsii PSPgo:n hankalasti sijoitelluista ohjainpainikkeista, mutta vanhemmilla taskukonsolimalleilla tämä ei niinkään ole ongelmanana.

Little Big Planet sopii hienosti PSP:lle, sillä pelikentät ovat aika nopeita pyrähdyksiä ja sopivat pelattaviksi pienemmissäkin pätkissä – näin ollen kynnys peliin uppoutumiseen ei ole liian korkealla. Sisältönsä puolesta peli sopii lähes kaikenikäisille, sillä tämä unimaailma vaikuttaa varsin harmittomalta paikalta.

Tässäpä on tarjolla käyttökelpoista ja harmitonta peliviihdettä lapsille ja lapsenmielisille. PSP:n Little Big Planet on hiukan esikuvaansa vaisumpi kokonaisuus, mutta ansaitsee kuitenkin paikkansa PSP:n pelivalikoimassa, sillä laadukkaasti toteutettuja tasoloikkia ei ole liikaa tälle konsolille ilmestynyt.

Tekniikkaparkin peliosiossa esitellään tällä kertaa PSPgo -käsikonsoli, joka on Sonyn uusin julkaisu konsolipelaamisen saralla. PSPgo on kooltaan selvästi pienempi kuin edelliset PSP-mallit, ja tärkeimpiä ulkomittojen pienentämisen mahdollistavia yksityiskohtia ovat pienempi näyttö, UMD-levyaseman puuttuminen ja liukukansirakenne. PSPgo on valmistajan mukaan suunnattu erityisesti nuorille aikuisille digikäyttäjille.

Playstation Portable on siis kokenut melkoisen muutoksen aiempaan verrattuna – nyt pelit täytyy ladata netin kautta Sonyn omasta pelikaupasta, sillä UMD-levyjä ei voi tässä konsolissa käyttää. Playstation Store-kauppapaikka toimii suhteellisen näppärästi ja selkeästi, joskin pelien lataaminen ottaa oman aikansa – esimerkiksi uuden Gran Turismon latauspaketin koko on yli gigatavun – nopeammallakin yhteydellä lataamiseen vierähtää jonkinmoinen tovi.

PSPgo:n näyttö on edellismallia pienempi, mutta silti tässä 3,78″ ruudussa on saman verran pikseleitä kuin suurempikokoisissa malleissa, joten näytön kuva on aavistuksen aiempaa terävämpi. Peliohjainpainikkeet löytyvät tässä mallissa liukumekanismilla varustetun näytön alta, ja nimenomaan näppäinten sijoittelussa onkin PSPgo:n suurin ongelma: uusi muotoilu on tehty pelattavuuden kustannuksella. Kapeampi konsoli ei oikein meinaa sopia käteen ja liukas takakansi vielä korostaa hankaluutta. Perinteinen ristiohjain ja neljän painikkeen rykelmä toimivat entistä kapeammassa laitteessa kohtuullisesti, mutta analogisen tattiohjaimen sijoittelu on kertakaikkiaan käsittämätön – ainakaan allekirjoittaneen sormet eivät millään meinaa venyä analogiohjaimelle ja sormet väsyvät alta aikayksikön tattiohjaimelle kurotellessa. Vanhan PSP-mallin ohjainten toteutus on tuntuvasti parempi kuin tässä uutuudessa. On kai nämä ergonomia-asiat jossain määrin myös yksilökohtaisia, joten kannattaa siis tarkistaa PSPgo:n sopivuus omille sormille ja mieluummin valita edelleen myynnissä oleva perinteinen PSP-versio, jos go-mallin käytettävyys tuntuu hankalalta.

Takaapäin katsottuna PSPgo näyttää tältä. Takakansi on tehty liukkaasta muovista, joten vauhdikkaiden pelihetkien lomassa on syytä varoa, ettei konsoli lipsahda kädestä lattialle…

Jos näppäinasettelun kanssa tulee toimeen, on PSPgo muilta osin näppärä ja jämptisti toimiva pelikonsoli. Liukukansimekanismi on kestävän tuntuinen ja äänentoistokin on laitteen koko huomioonottaen käyttökelpoista ainakin pelien äänitehosteiden kuunteluun. Liitäntäpuolelta löytyy tavallinen kuulokeliitin, mutta USB-liitin on valitettavasti muutettu aiemmassa mallissa olleesta standardinmukaisesta mini-USB-liittimestä PSP:n omaksi erikoisliittimeksi, joten pakkauksen mukana tullut erikois-USB-johto on syytä pitää tarkasti tallessa, mikäli mielii latailla virtaa akkuihin tai vaikkapa siirtää musiikkia tietokoneelta konsoliin.

Yhteenveto

PSPgo täydentää kannettavien pleikkareiden mallistoa hiukan pienemmällä koollaan, mutta UMD-aseman puuttuminen herättää kysymyksiä – pyrkiikö Sony pikkuhiljaa eroon tästä levyformaatista, ja löytyykö kauppojen hyllyiltä jatkossakin uutuuspelejä UMD-muodossa? Tulevaisuus näyttää, miten UMD:ien käy, mutta tässä ja nyt PSPgo tekee positiivisen vaikutuksen latausaikojen hienoisen nopeutumisen ja levyjenvaihtorumban puuttumisen myötä. Entistä tiiviimpi ohjausnäppäinten asettelu herättää kuitenkin pientä murinaa.