Tekniikkaparkki.fi

Sanotaan tämä heti kärkeen: Nintendo DS:n Kirby Superstar Ultra on Nintendoa tyypillisimmillään: takuuvarmaa koko perheen tasoloikkaviihdettä. Kirbystä on tullut Nintendolle lähes Marion veroinen laatutakuuhahmo, eikä tämäkään pelijulkaisu petä odotuksia – Kirby tarjoaa pirteää ja hyväntuulista tasoloikintaa varsin helposti lähestyttävässä muodossa.

Kirby Superstar Ultrassa pieni vaaleanpunainen Kirby-hahmo hyppii ja pomppii läpi värikkäiden maisemien. Peli on jaettu eräänlaisiin episodeihin, jotka puolestaan sisältävät muutaman eri tason. Pelattavuus on varmalla pohjalla, sillä Kirby tottelee ohjausta tarkasti ja johdonmukaisesti, joten hiukan kiperämmätkin paikat ovat selvitettävissä. Vaikeustaso ei sinänsä ole kovin korkealla, sillä tasot pystyy kyllä kipittämään läpi suhteellisen helposti, mutta mikäs siinä, kun matkanteko on mukavaa. Grafiikka ja äänimaailma noudattelevat sadunomaista ja pirteää linjaa – peli ei ole millään tavalla leukoja loksauttava multimediaelämys, mutta tuskinpa sitä tällaisessa pelissa odotetaankaan. Audiovisuaalinen ilme hoitaa tehtävänsä ja luo vanhaa kunnon tasoloikkatunnelmaa. Näkyvissä on myös vahvoja vaikutteita nostalgisilta NES ja SNES-ajoilta – sieltähän tämänkin pelin juuret ovat lähtöisin.
(more…)

Colin McRae Dirt 2 on tutunkuuloinen nimi ajopelien saralla, sillä McRaen nimellä on julkaistu pelejä jo useamman vuoden ajan. Ajopelit ovat kuin kotonaan isolla olohuoneen tv-ruudulla, mutta nyt soran ja hiekan lennättäminen tapahtuukin Nintendo DS:n pienellä ruudulla. Dirt 2:ssa pelaaja pääsee kaahaamaan vaihtelevaan maastoon muutaman eri pelitilan voimin. Kiireisimmät pääsevät toki muutamalla napinpainalluksella suoraan vauhtiin, mutta valinnanvaraakin asetuksista löytyy.

Heti alkumetreiltä alkaen Dirt 2:sta jää sellainen tuntuma, että nyt vanhaa kunnon DS-konsolia yritetään venyttää sellaiseen peliviihteeseen, johon sen rahkeet eivät riitä. Muihin nykypäivän ajopeleihin verrattuna DS:n Colin Mc Rae Dirt 2 jää jälkeen lähes jokaisella osa-alueella: pelin visuaalinen ilme on paikoitellen ruma kuin saapas, äänet ovat lähinnä karua pörinää ja pelattavuuskin varsin kulmikasta. Ongelmaa havainnollistaa ääniraidalla käytettävä musiikki: peliin on samplattu aitoja rock-levytyksiä, mutta DS:n äänentoisto ei oikein pysty CD-tasoista ääntä toistamaan, jolloin musiikki muuttuu rasittavan sihiseväksi ja alkaa enemmänkin häiritä kuin tuottaa pelinautintoa. DS-konsoli tekee kyllä kovan urakan edessä parhaansa ja grafiikka rullaa ruudulla pätkimättä, mutta väkisinkin mieleen nousee vuosien takaiset oldies-pelit: Dirt 2 on visuaalisen ilmeensä puolesta eräänlainen “paluu menneisyyteen”.
(more…)

Tällä viikolla peliboxissa päristellään Racedriver Grid-nimisen ajopelin parissa. Peli on julkaistu useammallekin konsolille, mutta nyt perehdymme nimenomaan Nintendo DS:n versioon. Pelissä ajellaan kilpaa eri maanosissa – USA:ssa ajetaan katukisoja, japanissa driftiä ja Euroopassa kierretään komeita moottoriurheiluratoja. Monia erilaisia kisatyyppejä on tarjolla: on esimerkiksi harjoittelua, aika-ajoja ja kisoja tietokonevastustajien kera.

Kuten arvata saattaa, Nintendo DS on hiukan altavastaajana graafisilta ominaisuuksiltaan muihin konsoleihin verrattuna. Racedriver Gridin tapauksessa se näkyy ikävän räikeästi, sillä DS:n suorituskyky ja ominaisuudet eivät oikein meinaa riittää vauhdikkaaseen ja nykymittapuun mukaan tehtyyn ajopeliin – grafiikka on silmiinpistävän rosoista eikä radan edessäolevia kaarteita meinaa millään erottaa ruudulta ajoissa. Tähän jälkimmäiseen vaivaan auttaa toki hiukan DS:n alempi ruutu, jossa pyörii koko ajan isokokoinen karttapohja ajettavasta radasta – siihen vilkaisemalla pystyy hiukan ennakoimaan tulevia shikaaneja sun muita mutkia.

Pelituntuma on grafiikan lailla hiukan kulmikasta ja äkkinäistä – ratojen kiertämiseen on hankalaa saada kunnon tuntumaa. Kun omaperäiseen ohjaustuntumaan tottuu, alkaa siedettävien kierrosaikojen tahkoaminen onnistua, mutta suureksi nautinnoksi pelattavuutta ei silti voi kehua.

Pohjimmiltaan Racedriver Grid on tyylikäs ja hyvällä otteella tehty ajopeli, mutta käytännössä pelikokemus jää puolivillaiseksi. Nintendo DS:n ajosimulaattoritarjonta on aika kapeaa, joten siinä mielessä tälle pelille löytyy kyllä markkinoilta tilausta, mutta pelin tuntuma kannattaa pyrkiä testaamaan ennen ostopäätöstä. Jos ajopeliltä ei kaipaa liikaa realismia, saattaisi esimerkiksi huippuhauska Mario Kart DS olla parempi pelihankinta.

Peliboksi arvostelee tällä kertaa Nintendo DS:n musiikkipelin Elite Beat Agents. Tämä peli on julkaistu sopivasti keskellä musiikkipelien buumia – tällä hetkellähän niin Guitar Hero- kuin Singstar-sarjatkin ovat kovaa valuuttaa pelimarkkinoilla.

Siinä missä esimerkiksi edellä mainittu Singstar on parhaimmillaan suurella porukalla pelaillessa, niin Elite Beat Agents on puolestaan itsenäisempää näppäiltävää. Pelin ympärille on löyhästi rakennettu juonikuviota, johon pelin aikana ruudulla patsastelevat “biittiagentit” liittyvät. Sarjakuvan keinoin tapahtuva juonen kuljetus on kuitenkin toissijaista, sillä pelaajan tärkeimpänä on näpytellä kosketusnäyttöä ruudulla näkyvien kuvioiden mukaan – oikeassa rytmissä, tottakai! Ruudulle ilmestyy musiikin tahtiin värillisiä ympyröitä: mitä tarkemmin napautus osuu rytmien mukaiseksi, sitä enemmän ropisee pisteitä. Mikäli rytmitaju on aivan hukassa, voi peli loppua nopeastikin kesken kappaleen. Jos taas kaikki sujuu hyvin ja ruudun nakuttelu pysyy rytmissä kappaleen loppuun asti, on tehtävä suoritettu. Pelin edetessä avautuu uusia kappaleita ja tehtäviä, joten pientä vaihtelua on onneksi luvassa koko ajan.

Niin, mitäpä ääniraidalla kuuluu? Musiikkihan on myös Elite Beat Agents-pelin kantava voima, joten ääniraitaan on jonkin verran panostettu. Tehtävien taustalla soi tuttuja kappaleita, kuten Sk8er Boi, Material Girl ja YMCA, mutta biisit eivät kuulosta aivan alkuperäisiltä – vaikuttaa siltä että nintendon pelistudiolle on kutsuttu paikallisia muusikoita tempaisemaan cover-versioita näistä hittibiiseistä. Toinen korviinpistävä asia on se, että Nintendo DS:n äänentoisto ei vaan kerta kaikkiaan meinaa venyä tällaisen pelin tarpeisiin: pelikoneen omien kaiutinten läpi kuunneltuna biisien rytmissä on hankalaa pysyä laimean ja ponnettoman äänentoiston vuoksi. Kunnon kuulokkeiden kytkeminen helpottaa hiukan tilannetta, mutta sittenkin DS:n äänenlaatu kuulostaa kovin vaisulta ja säröiseltä. Pakko siis todeta, että muuten niin mainion Nintendo DS-pelikoneen äänipuoli soveltuu paremmin simppelien pelirallatusten toistoon ja CD-tasoisen musiikin kuuntelu on jätettävä muiden laitteiden huoleksi.

Elite Beat Agentsin pelifiilis on jossain määrin samanlaista kuin aiemmin arvostellussa Sonyn Parappa The Rapper-pelissäkin – rytmissä pysyminen on kaiken A ja O, muuta pelattavaa tässä ei oikeastaan olekaan. Mikäli ruudun tökkiminen musiikin tahdissa alkaa tuntua mukavalta idealta, niin Elite Beat Agents viihdyttää siinä missä Parappakin, vaikka kertakäyttöpelin fiilis hiukan leijuukin ilmassa. Huomionarvoista on se, että DS-konsolille ei juurikaan ole aiemmin julkaistu musiikkipelejä, joten tämä uutuus tulee sikäli tarpeeseen. Miinuspuolelle kirjataan biisien vaatimaton äänenlaatu ja pelitehtävien ajoittainen monimutkaisuus – kosketuskynän kanssa puuhatessa tuppaa sormet menemään solmuun tehtävien vaikeutuessa. Peliboksi myöntää Nintendo DS:n Elite Beat Agents -pelille kolme tähteä.

Tällä kertaa peliboxin arvostelussa on Nintendo DS:n Kirby: Mouse Attack. Moni pelien ystävä muistaa varmasti iloisen vaaleanpunaisen palleron nimeltään Kirby. Tämä tuttu pelihahmo tekee paluun tällä kertaa DS-käsikonsolille uuden tasoloikkapelin muodossa. Pelaaja siis ohjastaa Kirbyä, joka vihollisilta nappaamiensa erikoisvoimien turvin raivaa tietään läpi värikkäiden tasojen.

Ensimmäisenä pelaajan silmiin osuu Kirbyn runsasvärinen ja hienosti taiteiltu pelimaailma – grafiikka on erittäin osuvaa ja silmää miellyttävää. Äänipuolikin venyy aivan kohtuullisiin sfääreihin pelin myötä, vaikka sävy onkin jollain tapaa “kasarimainen” – 80-luvun Kirbyjen hengessä tässä edetään edelleen. Muutenkin peli noudattaa perustaltaan vanhaa tuttua Kirby-meininkiä, pinkki Kirby-hahmo voi imuroida sisäänsä lähes mitä tahansa ja ottamaan sitä kautta supervoimia käyttöön. Myös leijailu onnistuu Kirbyltä napinpainalluksella.

Kirby: Mouse Attack on helposti ohjattavaa ja harmitonta tasoloikkaa, joka kelpaa sellaisenaan niin perheen junnupelaajille kuin vähän varttuneemmillekin tasoloikan ystäville. Vaikeusasteen kasvu on silmiinpistävän loivaa, joten hiukan kokeneempi pelaaja pystyy marssimaan pelin tasoja läpi lähestulkoon vasemmalla kädellä. Tämä toisaalta tietää sitä, että oppimiskynnyskään ei ole tässä pelissä korkealla. Kirbyn ohjaaminen on helppoa sisäistää ja näppäinpainallukset välittyvät mutkattomasti ruudulle asti ilman turhaa tahmeutta.

Kyseessä on siis hyvä joskin vähän helppo peli, joka piristää niin sateisia kuin aurinkoisiakin päiviä aivan mainiosti. Kirby: Mouse Attack kerää mukaansa neljä boksitähteä.

Viimeisin muistikuva Metroid Prime -pelisarjasta on Nintendo DS:llä julkaistu Metroid Prime Hunters. Nyt on kuitenkin aika laittaa muistikuvat uusiksi, kun Peliboxin arvosteluun saapuu Metroid Prime Pinball. Kuten jo nimestäkin voi arvata, tällä kertaa ei jahdata mönkiäisiä pimeässä luolastossa, vaan läiskitään flipperiä. Kyllä vain, Metroid puettuna Flipperin muotoon – mitähän tästä oikein seuraa…?

Itse asiassa seuraukset ovat ihan suotuisat, sillä flipperipeli toimii Nintendo DS:n kaksiosaisella näytöllä hienosti – turhaa pystyvieritystä ei tarvita, vaan koko pelikenttä mahtuu kertaheitolla ruutuun. Ruudun alareunassa olevia flipperimailoja ohjataan DS:n päällä olevilla L- ja R-painikkeilla, joka onkin luonteva ratkaisu. Pöytää voi yrittää töniä kosketusnäyttöä raapimalla. Pelin ohjaus toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan sujuvasti, eikä siitä puolesta ole moitittavaa. Äänimaailma on odotetunkaltainen: kolinaa, räiskettä ja tunnelmaa luovaa musiikkia – siinäpä ne tärkeimmät elementit. Graafinen puoli on sekin kelvollisesti hoidossa ja ruudun tapahtumat piirtyvät silmien eteen vauhdikkaasti ja tunnelmallisesti. Pääosin pelissä pallotellaan aika tummasävyisillä kentillä, joiden näkyvyys on aurinkoisena päivänä pelaillessa harmillisen huono – pelin aikana tuli useammankin kerran mieleen, että DS:n kylkeen pitäisi kehitellä jonkinlainen kirkkauden säätöruuvi, joka toisi helpotusta grafiikan pimeyteen. Mitään ylitsepääsemätöntä estettä ei tummasävyisestä grafiikasta kuitenkaan tule, ja normaalissa huonevalaistuksessa peli näyttää asialliselta. Oman lisämausteensa Metroid Prime Pinballiin tuo myös pelin mukana toimitettava Rumble Pak-palikka, jonka avulla DS osaa täristä ja päristä pelitapahtumien mukaan. Tärinäefektit ovat aluksi hassu kokemus, vaikka pienen rumble pak-kasetin täristysteho ei olekaan kovin suuri. Pidemmän päälle tärinä alkaa kuitenkin puuduttaa pelaajaa, ja pelitestin edetessä irrotin tärinäkasetin pois konsolin sisästä.

Vaikka etukäteen luulisi, että flipperi on aika yksitoikkoista touhua, niin sepä ei pidäkään paikkaansa. Metroid Prime Pinballiin on onnistuttu tuomaan mukavasti Metroid-hengen mukaisia lisämausteita, jotka eivät kuitenkaan pilaa pelin perustaa. Monitehtävätilassa pelatessa pelimenestys avaa uusia flipperipöytiä kahden vakiopöydän lisäksi, ja kun pöydät on avattu käyttöön, voi niitä pelata myös yksittäistehtävinä eräänlaisessa “aika-ajomuodossa”. Siis mitä nopeammin läpäiset pöydän, sitä parempi. Normaalipeli etenee pisteitä keräillessä ja erilaisia pikkutehtäviä suorittaessa. Juuri nämä pikkutehtävät ovat se mauste, joka saa pelin pysymään normaalia pidempään mielekkäänä ja hauskana – pallolla pitäisi esimerkiksi osua erilaisiin tuholaisiin, jonka jälkeen pelaajaa palkitaan lisäpisteillä ja lisäesineillä. Pelipöydän läpäisemiseen tarvitaan loppupomon nujertaminen, joka tapahtuu siis osumalla tähän vastustajaan flipperipallolla.

Tapanani on ollut, että pelin lyhytikäisyydestä tulee arvostelutähtiin miinusta – näin tälläkin kertaa: flipperin tahkoaminen hauskuuttaa aikansa ja sopivan rajallisina annoksina kerrallaan. Kaikesta huolimatta peli rullaa mukavasti ja tarjoaa helposti lähestyttävää viihdettä DS-käsikonsolille, mutta useampien tuntien yhtämittaiseen tahkoamiseen tästä pelistä ei oikein ole. Flipperifanit pääsevät uppoamaan pallonpompottelutunnelmaan Metroid Prime Pinballissa, vaikkei tämä ihan perinteisen pinball-pelin kaavaa noudatakaan. Kevyen mobiiliviihteen ystävät saavat pelistä varmasti hupia irti eikä rima ole korkealla pelin oppimisen suhteen. Peliboksi läjäyttää Metroid Prime Pinballille kolme ja puoli boksitähteä.

Peliboxin arvostelussa on Nintendo DS-konsolin Diddy Kong Racing DS. Pelissä on paljon yhtäläisyyksiä Nintendon vanhoihin, jo kulttimainetta niittäneisiin kartingpelijulkaisuihin, ja tämän pelin kohdalla ei voi välttyä vertauksilta aiemmin DS:lle julkaistuun Mario Kart DS-peliin.

Kyseessä on siis kartingautoilupeli, jossa radalla nähdään tuttuja ja vähän uudempiakin nintendohahmoja. Peli pohjautuu jossain määrin edellä mainittuun Mario Kart DS:ään, joten perustavanlaatuiset ominaisuudet ovat varmasti tuttuja monille nintendo-pelaajille. Autoilun realismia pelistä on turha hakea – sen sijaan pääpaino on vauhdikkaassa ratojen kiertämisessä ja pienten jäynien tekemisessä vastustajille. Radalla leijuvista ilmapalloista voi poimia erilaisia kilpailua auttavia bonuksia, kuten lisävauhtia antavia turboraketteja ja vastustajien hidastamiseen käytettäviä ohjuksia. Näillä eväillä ja tarkoilla ajolinjoilla pitäisi ehtiä ensimmäisenä maaliin seitsemän muun kisailijan vastusteluista huolimatta. Kisailu ei kuitenkaan rajoitu Diddy Kong Racingissä pelkkään nelipyöräpäristelyyn, sillä kulkinevalikoimasta löytyy myös ilmatyynyalus ja lentokone. Nämä ovat toki mukavia lisäpiristyksiä tutunoloiseen peliin.

Pelattavuus on myöskin tutuilla urillaan – mikroautojen ja muiden härveleiden ohjaaminen sujuu rennon letkeään tyyliin, eikä ajoneuvon radalla pitäminen jää ainakaan ohjainten toimivuudesta kiinni, enemmän tässä kysytään hyvää havainnointikykyä ja suht nopeita refleksejä. Grafiikka ja äänet pysyvät hyvin vauhdissa mukana, mutta välillä Diddy Kong Racing DS:n karkeahkot 3D-grafiikat pistävät väkisinkin silmään: suorituskykynsä puolesta hiukan vanhahtava DS-käsikonsoli ei ole parhaimmillaan vauhdikkaissa 3D-maailmoissa liikuttaessa.

Diddy Kong Racing DS:n pelaaminen on pääosin sujuvaa ja hauskaa, mutta jokin tässä silti kaihertaa pelitestaajan mieltä. Aiemmin julkaistu Mario Kart DS on jollain mystisellä tavalla mukaansatempaavampi ja rennompi kuin tämä Diddy Kong-uutuus. Ehkäpä Diddy Kong Racingin ongelma on monipuolisuus, joka kääntyy helposti sekavuudeksikin – Mario Kartin suoraviivainen rata-autoilu sopii hiukan paremmin kannettavan konsolin pelihetkiin.

Kaikenkaikkiaan Diddy Kong Racing DS on mukava kaahailupeli, johon pelityypin ystävien kannattaa tutustua – helppoa ja nopeatempoista pelattavaa on tarjolla riittämiin. Diddyn tähtisaldoa rokottaa se fakta, että DS-konsolille on jo julkaistu samantyylinen peli, joka on jopa rahtusen verran viihdyttävämpi, siksi huippupisteet jäävät tällä kertaa jakamatta. Koska kyseessä on kuitenkin keskivertoa parempi peliuutuus, tarjoillemme Nintendo DS:n Diddy Kong Racing DS-pelille kolme ja puoli boksitähteä.

pisteet: 3½ / 5

Tällä kertaa Peliboxin arvostelussa on Nintendo DS:n uutuuspeli, joka hakee vertaistaan ainakin nimen pituuden suhteen: testipenkissä on julkaisu nimeltään “Mario vs. Donkey Kong 2: March of the Minis”. Kyseessä on puzzle-henkinen ja älynystyröitä kutkutteleva peli, jossa ohjaillaan useita pikkumarioita samalla pelikentällä ja tavoitteena olisi johdattaa tämä mariojoukko turvallisesti maaliin.

Peli tuo väistämättä mieleen erään pelimaailman sopuliklassikon, eli Lemmingsin. Perusideassa on paljon samaa oivallusta mukana, tällä kertaa sopulien tilalla vaan marssiikin Mario-hahmot. Mutta tuohan March of the Minis mukanaan myös paljon tuoreita ideoita eikä peli suinkaan perustu pelkkään vanhan kopioimiseen. Uutta päänvaivaa tuovat esimerkiksi kentällä olevista painikkeista avattavat portit sekä matkan varrella vaanivat vihollisotukset. Myös ohjausjärjestelmä on omaperäinen: Mariota ohjataan kentällä kosketusnäyttöä raapimalla ja tökkimällä. Kun kynällä sipaisee pelihahmon yli esimerkiksi vasemmalle päin, hahmo lähtee tallustamaan siihen suuntaan. Kun taas pelaaja raapaisee kynällä ylöspäin, hahmo hyppää. Peli perustuukin täysin tämän kosketusnäyttöohjauksen varaan.

March of the Minis -pelin grafiikat ovat selkeää ja pikkumukavaa piirrettyä jälkeä, joka sopiikin mainiosti tähän puzzlepeliin. Ääniraitakin tukee johdonmukaisesti ruudun tapahtumia nousematta kuitenkaan mainittavaan rooliin. Ohjauksen toimivuus saattaa jakaa mielipiteitä, mutta ainakin peliboxin pelitestaaja oli toimintaan tyytyväinen ja kosketuskynän liikkeet alkoivat nopeasti painua mieleen helpottaen toimintaa pelin nopeissa tilanteissa.

Vaikka välillä kynä viuhuu vauhdikkastikin, on peli kuitenkin pohjimmiltaan rauhallista puuhailua, jossa pelin kulkuun täytyy uhrata ajatus jos toinenkin. Jos Lemmings oli sinun mieleesi, tulet todennäköisesti pitämään myös tästä pelistä. Tasoloikkaa ei kuitenkaan ole juurikaan luvassa, joten perinteisten mario-pelien fanin kannattaa suhtautua uutuuteen pienellä varauksella.

Mario vs. Donkey Kong 2: March of the Minis on hyvin toteutettu älypeli, joka kuitenkin vajoaa pelimaailman keskikastiin lähinnä pelin yksipuolisen sisällön takia. Pikku-Marioiden paimentaminen ruudulla jaksaa viehättää jonkin aikaa, mutta alkuinnostuksen jälkeen pelaaja jää kaipailemaan vähän laajempaa sisällöllistä vaihtelua. Peliboxi jakaa March of the Minis:ille kolme boxitähteä.

pisteet: 3/5

Tasoloikkateema jatkuu peliboxissa tällä viikolla, kun arvosteluun saapuu Nintendo DS:n Yoshis Island DS-peli. Meno on tutunoloista niille, jotka ovat tutustuneet Yoshi-tasoloikkiin vanhalla Super Nintendo-alustalla. Toki seikkailut ja kentät ovat tuoreenoloisia, mutta Yoshi ja pikku-Mario käyttäytyvät vanhaan tuttuun tapaan.

Pelin tarina liittyy löyhästi siihen, että Yoshin täytyy pelissä huolehtia vauva-mariosta, joka on melkoisen avuton ja jatkuvasti tarkkailun alla oleva heppu. Yoshi kantaa pikku-Mariota pelin aikana mukana selässään, ja vaihtuupa mukaan välillä minikokoinen Donkey Kong tai prinsessakin, mikäli heidän erikoistaidoistaan on pelin etenemisen kannalta hyötyä. Pohjimmiltaan tässä on kyseessä tyylipuhdas tasoloikkapeli värikkäine maisemineen ja hilpeine äänineen.

Grafiikka on piirretynomaista ja sen myötä selkeälinjaista katseltavaa. Pelimaailmat ovat mielikuvituksellisesti suunniteltuja niin kenttäsuunnitelun kuin graafisenkin puolen kannalta. Ilahduttavaa on myös se, että ääniin on panostettu keskimääräistä enemmän. Hilpeät posetiivipimputukset säestävät seikkailuja, ja monilla kiusankappaleilla ja vihamielisillä otuksilla on oman ulkoisen olemuksensa lisäksi oma ääntelytyylikin, jolloin lähestyvän vaaran saattaa huomata myös korvakuulolta. Pelissä siis kannattaa pitää äänet päällä, ja senhän tekee tässä tapauksessa mielellään.

Pelin ohjaus on melko mukavassa kuosissa. Välillä toivoisi Yoshin tottelevan hiukan täsmällisemmin pelaajan toiveita, mutta suurimman osan ajasta pelattavuus ei aiheuta minkäänlaisia harmistuksenpuuskia, päin vastoin. Tasoja on hauskaa koluta läpi, ja peli kyllä tempoo mukaansa varsin tehokkaasti.

Yoshi’s Island DS on tasapainoinen tasoloikkakokonaisuus, joka varmasti miellyttää DS:n omistajia laidasta laitaan. Tasoloikkapelien ystäville tämä on varma hankinta, jossa riittää pelattavaa talven jäljelläoleville pakkaspäiville. Yoshi’s Island DS ei kuitenkaan aivan pääse kiilaamaan tasoloikintapelien tämänhetkisen kuninkaan New Super Mario Brosin edelle, vaikka yritystä riittääkin. Peliboxi jakaa Yoshi’s Island DS:lle muikeat neljä boksitähteä.

pisteet: 4/5

Tänään peliboksin arvostelussa on peräti 42 peliä kokoelman muodossa. Nintendo DS:lle julkaistu “42 All-Time Classics” -peli pitää sisällään hämmentävän määrän erilaisia pikkupelejä, jotka hyödyntävät DS:n kosketusnäyttöä enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Pelivalikoimaan kuuluu sekalainen valikoima klassikoita niin korttipelien, lautapelien kuin muidenkin sekalaisten pikkupelien saralta.

Graafisesti All Time Classics on melkoisen karua nähtävää, sillä ruudulle piirtyy lähinnä erilaisia pelilautoja ja kortteja. Ääniraitakin on varsin karua kuultavaa, sillä taustamusiikkia pelissä ei esiinny ja muukin äännähtely rajoittuu erilaisiin merkkiäänipiippauksiin ja kilahduksiin. Audiovisuaalisen ilmeen voisi tiivistää yhteen sanaan: “Tarkoituksenmukainen”.

Pelejä ohjataan kosketusnäytön kautta, joten DS-konsolin mukana toimitettu ohjauskynä olisi syytä olla tallessa. Sitä tarvitaan kaikissa tämän julkaisun pikkupeleissä. Toisiin peleihin kynäohjaus sopii mainiosti, toisissa se taas on hiukan kömpelö. Parhaiten kynä toimii All Time Classics-pelin keilailu- ja darts-osuuksissa, joissa suoritukseen pääsee vaikuttamaan heilauttamalla kynää ruudun pinnalla.

Poimitaan vielä esille muutama All Time Classicsin huippukohta, jotta te peliboxin kuulijat saisitte jonkinlaisen käsityksen pelitarjonnan luonteesta. Keilailuosio on hauskaa hupia varsinkin moninpelinä, sillä keilapallon oikeansuuntainen heittäminen vaatii keskittymistä ja tarkkaa kättä. Ja onhan se täyskaato aina palkitseva näky. Vastaavanlaista käden tarkkuutta vaaditaan myös dartsissä, jossa tikan lentorata määräytyy kynän raapaisun nopeuden ja pituuden mukaan, ja heittoliike muistuttaa etäisesti tulitikun sytyttämistä. Harjoitus tekee näissä lajeissa mestarin, ja näiden kahden pikkupelin äärellä viihtyy mainiosti. Korttipelipuolelta löytyvät hertta- ja pasianssipelit ovat monille tuttuja, mutta löytyypä valikoimasta muutakin kortinlätkintää. Lautapeleistä mukana ovat mm. shakki ja Backgammon.

Nintendo DS:n All Time Classics on laaja, mutta epätasainen kokonaisuus. Toiset pikkupelit ovat viihdyttäviä ja toimivia, mutta sekaan mahtuu myös takkuisemmin toimivia peliosioita. Esimerkiksi korttipelien mäiskintä on hiukan kömpelöä, kun ohjaaminen tapahtuu pientä näyttöä kynällä tökkien ja raapien. Toisaalta taas tikanheiton toteutus on parasta mitä tietokonepohjaisten tikkasimulaattorien saralla on nähty.

Pidemmän päälle tämä “42 All Time Classics” -pelijulkaisu käy kuitenkin pitkäveteiseksi, sillä vaihtelua ei pelien kunnioitettavasta määrästä huolimatta ole kovinkaan paljoa. Nopeista pikkupeleistä pitävien kannattaa tutustua tähän pelipakettiin, mutta täytyy sanoa että parempiakin kokonaisuuksia on markkinoilla – esimerkiksi DS:n WarioWare-pelisarja tempaisee nopeita pelihetkiä kaipaavat pelaajat paremmin mukaansa. Peliboksi jakaa Nintendo DS:n “42 All Time Classics” -pelille kaksi tähteä.

pisteet: 2/5