Pelin grafiikkaa on syytä kehua, nimittäin jopa tavallisella, ei HD:tä tukevalla televisiolla pelattaessa pelimaailma näyttää upealta jokaista yksityiskohtaa myöten. Sotatilanteen kaaos on saatu näyttämään aidolta ja komealta. Myös pelattavan hahmon haavoittuminen on helppo havaita ruutuun ilmestyvien  punaisten tahrojen ansiosta, jotka myös vaikeuttavat selvästi näkyvyyttä. Tahrat saa pois ruudulta suojautumalla tulitukselta ja olemalla hetken rauhassa voimia keräämässä. Näkyvyys pelissä on  muutenkin paikoitellen erittäin huono savun ja ilmassa leijuvan pölyn takia, mikä tekee taisteluista vaativia. Komeasti toteutettu äänipuoli tukee hienoa grafiikkaa ja peli tarjoaa kaiken kaikkiaan hienon audiovisuaalisen kokemuksen, joka on jopa niin hyvin toteutettu, että heikkohermoisia voi alkaa sodan keskellä ahdistamaan.

Pelimaailmaa katsotaan pelattavan hahmon silmillä ja ohjattavuus on sopivan haastavaa. Huom: haastavaa, ei niinkään huonoa. Sotatilanteen haasteellisuus on saatu tuotua hienosti tähän peliin ja taisteleminen on nautinnollisen vaativaa. Mutta ei pelin saa liian helppo ollakaan.

Vihollisten lahtaamiseenkin voi käyttää useita eri taktiikoita; joko napsia niitä yksitellen suojasta tai rynnäköidä keskelle vihollisjoukkoa. Myös kranaatteja on käytettävissä. Taktikointi onkin iso osa peliä; aina pelkkä räiskintä ei onnistu, vaan se voi olla jopa kohtalokasta. Joissakin tilanteissa on pakko etsiä hyvä suojapaikka ja yrittää sieltä käsin ampua vihollisia yksitellen. Yhtenä hienona  asiana taistelutilanteissa voidaan pitää sitä, että myös ryhmän muut jäsenet saavat eliminoitua vihollisia, eikä ryhmä näin ollen ole vain turha perässä juokseva lauma tyhmiä tekoälysotilaita. Toki osa vihollisista on jätetty tarkoituksella pelaajan eliminoitavaksi, joten läheskään kaikkea vastuuta ei voi jättää ryhmälle.

Killzone 2 on peli, jota aikanaan odotettiin innokkaasti ja kyllähän se on osoittautunut odottamisen arvoiseksi. Peli on ehdottomasti yksi parhaista ja komeimmista räiskintä/sota -peleistä mitä Playstation -konsolilla on nähty.

Pelialueen suuruudesta ja melko vapaasta pelityylistä johtuen inFamous tarjoaa pelattavaa useiksi tunneiksi. Pelissä kulutetaan paljon aikaa pelkästään kaupungilla kiertelyyn ja kun kyseessä on suuri kaupunki, ovat välimatkat pitkiä. Liikuskelu paikasta toiseen saattaa alkaa jossain vaiheessa puuduttamaan, varsinkin jos ei ole mitään hajua mihin pitäisi mennä ja mitä tehdä. Varsinkin alussa pelaaja on hiukan pihalla siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Pelin edetessä kysymyksiin löytyy vastauksia pikkuhiljaa.

Cole onneksi on uusien voimiensa myötä hiukan keskiverto kaduntallaajaa voimakkaampi ja akrobaattisempi, joten katolta toiselle ja seiniä pitkin hyppely ei ole mahdotonta. Tämä puolestaan hiukan nopeuttaa liikkumista. Ohjaus toimii mukavasti ja kuvakulmat eivät aiheuta suurempia ongelmia. Karu räjähdyksen jälkeinen kaupunki on toteutettu hienosti yksityiskohtia myöten eikä grafiikan osalta muutenkaan ole moittimista.

InFamous -pelistä on ehtinyt jo ilmestyä jatko-osa, jota on kehuttu ensimmäistä osaa paremmaksi. Mutta on tämä ensimmäinen osakin ihan kelpo toimintapeli johon kannattaa tutustua. Tässä pelissä voit ihan vapaasti valita haluatko olla antisankari vai oikea sankari.

Wipeout HD Fury on tuorein tulokas jo vuonna 1995 aloittaneeseen ajopelisarjaan. Tällä kertaa konsolina on Playstation 3 ja kuvakin on nykypäivän mukaisessa teräväpiirtotarkkuudessa, kuten nimestä sopii olettaakin.

Wipeout eroaa tavallisista ajopeleistä lähes kaikin tavoin: kulkupelissä ei ole renkaita alkuunkaan, vaan pelissä kierretään ilmassa leijuvilla aluksilla futuristisen näköisiä ratoja ja mielikuvitusmaailmoita. Wipeout-pelisarja on tunnettu huimasta vauhdin tunteesta, ja sitä on kyllä tarjolla tässäkin versiossa: maisemat vilistävät niin hurjaa tahtia, ettei katsetta ehdi juurikaan siirtelemään radan ulkopuolelle. Menestyksekäs pelaaminen vaatii keskimääräistä nopeampia refleksejä ja sormia, sillä tilanteet tulevat radalla vastaan erittäin nopeasti.

Wipeout tarjoaa useampia erilaisia pelitiloja, jossa kilpaillaan muita leijuvia kuskeja vastaan, yritetään eliminoida heitä tai ajetaan mahdollisimman vauhdikkaita aika-ajokierroksia. Pelitestaajaa miellytti eniten Racebox-valikosta löytyvä Pikakierrostila, jossa vapaavalintaista rataa tahkotaan aika-ajotyylillä niin kauan kuin intoa riittää, jonka jälkeen katsotaan, millä kierroksella kellotettiin nopein aika ja onko siitä jopa rataennätykseksi. Ennätysten tavoittelua kirittää haamualus, joka kulkee radalla nopeimman kierrosajan tahtiin. Jos tämän läpinäkyvän kuvatuksen saa pidettyä takanaan, on uusi kierrosennätys varma juttu.

Graafisesti Wipeout HD Fury on herkkua silmille, varsinkin jos sattuu pitämään pelin futuristisista maisemista. Perinteisten autopelien ystävä ei välttämättä tälle visuaaliselle ilmeelle lämpene, mutta kuka tahansa näkee, että grafiikkaan ja ruudunpäivitysnopeuteen on todellakin panostettu. Wipeoutin ääniraita on melko mitäänsanomatonta “liukuhihnateknoa” ja leijuvien alusten huminaa. Ohjaus on… no, se on aika leijuva, kuten on ohjattavat aluksetkin. Paikoitellen aluksen ohjaustuntuma on häiritsevän epämääräinen eikä huima vauhtikaan juuri helpota urakkaa, mutta jo muutamien ratakierrosten jälkeen Wipeoutissa on jotain omalla tavallaan koukuttavaa vauhdin hurmaa. Voisikin sanoa, että Wipeout on ihan oma maailmansa, johon pätee omanlaisensa fysiikan lait ja pelisäännöt.

Jos Wipeout on aiemmin miellyttänyt, ei Wipeout HD Furykaan tuota pettymystä. Perinteiseksi autopeliksi tätä ei voi sanoa, eikä monet moottoriurheilun ystävät edelleenkään lämpene tälle ilmakaahailulle, mutta kokeilemallahan se selviää – jos vielä et ole Wipeouteihin tutustunut, nyt olisi jo korkea aika. Sen jälkeen voit muodostaa oman mielipiteesi siitä, pitääkö kaahailupelissä olla neljä rengasta kulkupeliä kohden.

Buzz: Suomen neropatti jatkaa visailupelien sarjaa suomenkielisten kysymysten ja juontojen voimin. Jälleen siis tarvitaan kasa Buzz-summereita, ja mielellään myös neljä kilpailuhenkistä pelaajaa television äärelle. Buzz: Suomen neropatti tarjoaa pelattavaksi kolme vaihtoehtoa: yksinpelin, moninpelin sekä nettipelin.

Yksinpeli on sinänsä ihan toimiva tapaus, mutta Buzz-juontajan samojen vitsien jankkaaminen alkaa nopeasti käydä rasittavaksi, ja yksinpelin toivoisi etenevän rivakammin kysymyksestä toiseen. Suomen neropatissa yksinpeli on muutenkin jäänyt toissijaiseen asemaan, sillä ruutuun marssitetaan kierroksesta toiseen vain pelkkiä monivalintakysymyksiä muutamista aihealueista. No, kohtuuden nimissä on pakko myöntää, että ei tätä peliä ole pohjimmiltaan tarkoitettukaan yksin pelattavaksi.

Buzz: Suomen neropatin paras särmä saadaan esille vasta sitten, kun päästään moninpelin pariin. Kahdesta neljään pelaajaa voi osallistua visailuun saman ruudun äärellä, ja netin kautta voi pelata myös “Sohvien taistoksi” nimettyä moninpeliä. Tietynlainen sisäänrakennettu kilpailuvietti nousee väistämättä pintaan, kun tiedoista otetaan mittaa isommalla porukalla.

Peli on kokonaisuudessaan ansiokkaasti suomennettu, joten kielimuuri ei tule esteeksi pelaajien väliin – tämä onkin toimivan tietovisailun perusedellytys Suomen markkinoilla. Vaikka ruudussa siellä ja täällä Suomen lippuja vilahteleekin, niin mitään yltiöpäistä isänmaallisuutta pelistä ei kuitenkaan löydy – päinvastoin. Kysymykset ovat tuttuun buzz-tyyliin kansainvälisiä, ja Suomeen liittyviin kysymyksiin ei meinaa törmätä sitten millään. Olisin jotenkin toivonut, että Suomen neropatti -nimellä markkinoitava tietovisailu sisältäisi “Suomi” -aihealueen, jossa pääsisi mittelemään kotimaantuntemuksesta. Nyt on kuitenkin tyytyminen vain ulkomaisia aiheita koskeviin, mutta hyvin suomennettuihin kysymyksiin.

Buzz: Suomen neropatti tarjoaa hauskaa viihdettä illanistujaisiin ja toimii mainiosti pieninä annoksina, mutta itseään toistava ääniraita ja lukuisat välianimaatiot alkavat puuduttaa pidemmän päälle. Aikaisempiin Buzz-peleihin tutustuneille Suomen neropatti ei ole mitenkään mullistavaa uutuus, mutta toki uudet kysymykset ja online-pelimahdollisuus saattavat innostaakin uutuuden hankintaan. Peliboxi läväyttää Buzzille kolme boksitähteä.

Singstar Suomipopin biisilista on varsin vakuuttavaa luettavaa: mukana on kasa suomalaisen musiikin suurnimiä, eikä joukosta löydy moniakaan hutikappaleita – jos on sattunut kuuntelemaan radiota viime vuosien aikana, nämä biisit ovat kyllä tulleet tutuiksi. Kattauksessa mennään laidasta laitaan: vauhdikasta jytkettä edustavat esimerkiksi Aikakone ja Movetron, räpin ystävät voivat riimitellä vaikkapa Elastisen ja Fintelligensin tahtiin ja nykypoppia edustavat omalla tavallaan Anna Aberu, PMMP, Irina ja niin edelleen. Vaikka biisimateriaali on tutunkuuloista, niin laulunautinto ei pääse tälläkään levyllä nousemaan Singstarin alkuaikojen tasolle, sillä monet näistä pop-hiteistä ovat yllättävän haastavia laulettavia, ja mikkiin saa lauleskella ihan tosissaan, ettei pistesaldo jää amatööritasolle. Oli miten oli, kotimaisen musiikin ystävät löytävät Singstar SuomiPopista paljon mukavia biisejä ja hauskoja hetkiä.

Kansainvälistä tähtisadetta puolestaan edustaa Singstar Pop Edition. Tämän julkaisun biisikattaus on jossain määrin kahtiajakoinen – mukana on monia tuttuja nykyhittejä, mutta toinen puolisko kappalelistasta on huomattavasti tuntemattomampaa materiaalia Suomesta päin katsoen. Jos MusicTV:llä pyörivät uutuudet ovat mieluisaa  laulettavaa, Pop Editionin hankinta voi olla hyväkin veto. Muille biisikattaus saattaa jäädä hiukan hitaasti avautuvaksi, vaikka muutama megaleka joukosta löytyykin.

Little Big Planet on tasoloikkapeli, jossa seikkaillaan ja pompitaan värikkäissä unimaailmoissa. Kenttiin on luotu näennäistä kolmiulotteisuutta, vaikka todellisuudessa hahmo pystyy liikkumaan normaalin sivusuuntaisen köpöttelyn lisäksi vain muutaman pykälän verran syvyyssuunnassa. Tämä efekti toimii kuitenkin mainiosti, ja luo mukavia mahdollisuuksia pelikenttien toteuttamiseen. Monipuolisuuden lisäksi pelin kentät ovat graafisesti hämmästyttävän komeita – maisemat ja grafiikat vaihtelevat näyttävästi kentän teeman mukaan, ja myös musiikin vauhdittama äänimaailma myötäilee onnistuneesti ruudun näkymiä. Kaiken kaikkiaan voi ihan hyvillä mielin sanoa, että Little Big Planetin audiovisuaalinen toteutus on erittäin onnistunut ja tasapainoinen.

Näyttävien puitteiden ohella Little Big Planet tekee vaikutuksen tunnokkaalla ja johdonmukaisella pelattavuudellaan. Pelihahmon liikkeet, hypyt, roikkumiset ja ilmalennot on toteutettu todellista maailmaa mukaillen, mutta kuitenkin satumaailmaan sopivasti, ja hahmo voi hyppimisen ohella esimerkiksi raahata, työntää, töniä ja kaataa erilaisia esineitä. Jottei koko pelikokemus olisi pelkää läpijuoksemista, unimaailmassa tulee vastaan usein pieniä pulmia, joihin pitää keksiä ratkaisu ympäristöä ja kerättyjä esineitä hyödyntäen. Nämä pikku pulmat ja oveliin paikkoihin piilotetut esineet pitävätkin pelin mielenkiintoisena pitkän aikaa.

Vaikka Little Big Planet tuntuisi olevan suunniteltu lapsipelaajia silmällä pitäen, sen parissa viihtyvät myös hiukan varttuneemmat pelaajat. Värikäs ja hauskannäköinen pelimaailma tuo mukanaan tuulahduksen lapsuuden satujen viehätystä, joten Little Big Planet on hyvä esimerkki aidosta koko perheen pelistä.

Playstation 3:n Little Big Planet oli merkittävä uutuus jo julkaisuhetkellä, ja peli on sittemmin kerännyt laajasti kehuja, ja ihan syystäkin. Little Big Planet näyttää, mihin Pleikka-kolmonen osaavien pelintekijöiden käsissä pystyy – tässä pelissä komea ulkokuori ja sujuva pelattavuus muodostavat niin mainion kokonaisuuden, että peliboxi ei voi muuta kuin antaa tälle tasoloikinnalle täydet viisi boksitähteä.

Peli yllättää positiivisesti heti alkuunsa. Valikkotekstit ovat suomea, mikä ei sinänsä ole vielä suuri juhlan aihe, mutta kun ensimmäinen pelivideo jyrähtää käyntiin on ilon aihe suuri; hahmot puhuvat suomea ja vielä sujuvaa sellaista. Myös itse pelitilanteessa komennot tulevat suomeksi ja tämä tekee pelaamisesta erittäin miellyttävää.

Suomen kielen lisäksi pelistä löytyy paljon muutakin kehumisen aihetta. Grafiikka on juurikin niin hyvää mihin Playstation 3 konsoli kykenee ja hahmoanimaatiot ovat kiitettävällä tasolla. Ohjaus on toteutettu hyvin ja sopivan yksinkertaisesti. Kaikki tarvittavat liikkeet ja toiminnot oppii ensimmäisen kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen.

Vaikeustasoja on valittavissa 3 kappaletta, ja vaikeimmalla tasolla hengissä säilyminen on paikoitellen tuskan ja hien takana. Keskittymisen herpaantumisesta sakotetaan lähes samantien kuolettavalla sarjatulituksella. Helpoimmalla tasolla peli taas on niin helppo, että pikkulapsikin tai sellainen ihminen joka ei ikinä ole pelikonsoleihin koskenutkaan, osaa edetä pelissä. Resistance 2:sessa on myös verkkopeliominaisuus, jossa voi liittyä esimerkiksi 60 pelaajan verkkosotaan. Tätä ominaisuutta Peliboxi ei valitettavasti ehtinyt sen lähemmin tarkastella, mutta huhut kertovat että myös tällä puolella peli toimii.

Resistance 2 taitaa olla arvostelun kirjoittajalle ensimmäinen peli, josta ei löydy mitään valittamisen aihetta. Jos on toiminta- ja räiskintäpelien fani, niin tätä peliä ei kannata jättää hankkimatta. Tämä peli on täyden 5 tähden arvoinen!

Ensin pari sanaa Singstar Queenin teknisestä toteutuksesta. Sisältöhän on molempien konsoleiden pelilevyillä samansuuntainen, mutta kahden version ulkoasut poikkeavat toisistaan. Pleikka-Kakkosella käyttöliittymä noudattelee samaa tutuksi tullutta kaavaa, kun taas Playstation 3:n pelaajat saavat ruudulleen teräväpiirtoaikaan päivitetyn käyttöliittymän, joka samalla korjaa käytettävyyden pikkuvirheitä. Molemmat hoitavat tehtävänsä, ja itse musiikkitaustat soivat tasaveroisesti molemmilla konsoleilla.

Entäs sitten sisältö? No, tottahan se on, että Queenin tuotannosta löytyy monia hittibiisejä, mutta tälle pelilevylle on osunut “We will rock you” ja “We are the Champions”-hittien lisäksi myös vähemmän kuultuja biisejä, jotka eivät välttämättä ole tuttuja kaikille kotisohvien Elviksille. Tärkeintä kai on kuitenkin se, että tuttujen hittien osastolta ei puutu mitään olennaista. Kun pelaaja pääsee näiden biisien kimppuun, alkaa varsin nopeasti valjeta se tosiasia, että Queenin musiikki ei ole ihan sitä helpointa laulettavaa — yritäpä vaikka vetäistä virheetön suoritus Bohemian Rhapsody-sävelmään… Kun itsekriittisyyttä sysää vähän sivummalle ja antaa laulun
kulkea vähän sinne päin, pelistä irtoaa selkeästi enemmän sitä tuttua laulamisen iloa.

Tällä kertaa esille tuli hiukan purnauksenkin aihetta. Yleensä singstar-sarjan peleissä musiikkitaustat ovat olleet tasalaatuisia ja äänentasot on ollut helppoa säätää kohdilleen, mutta nyt tässä asiassa oli hiukan ongelmia. Queenin musiikkihan on tunnetusti varsin vaihtelevaa ja dynamiikaltaan laajaa. Tämä vaihtelevuus tuo esiin sen ongelman, että välillä ääntä pitää ruuvata puolet isommalleen, että musiikista kuulisi jotain, ja välillä taas huippukohdat räjähtävät ilmoille niin, että ikkunat helisee. Samalla kuitenkin oman mikrofonin äänenvoimakkuus säilyy ennallaan, joten hiljaisissa kohdissa taustapiipitys peittyy omaan lauluun ja kovan rytinän aikana omaa laulua ei enää kaiuttimista erota. Vaikka alkuperäisen dynamiikan säilyttäminen onkin äänilevyissä perusteltua, niin tällaisessa bilepelissä ei silti saisi joutua kääntelemään jatkuvasti äänenvoimakkuussäätimiä.

Singstar Queen tarjoaa odotetusti mieluisan paketin Queen-yhtyeen faneille, mutta muiden osalta peliostoksen mielekkyys kannattaa punnita tarkkaan – Queenin mahtipontiset sävellykset kun ovat välillä varsin mutkikkaita tällaisen leppoisan bilepelin kannalta katsottuna. Peliboxi myöntää rockklassikoita tarjoilevalle laulupelille kolme boksitähteä.

Graafisesti MotorStorm Pacific Rift on herkkua silmille: ratojen miljööt ovat tarkasti taiteiltuja, vaihtelevia ja sulavasti ohi vilistäviä. Playstation 3-konsolin mittavasta suorituskyvystä otetaan ilo irti ja kyseessä taitaa olla eräs oman tyylilajinsa näyttävimmistä edustajista. Myöskään äänipuolella peli ei kompuroi, vaan hoitaa homman kotiin kuten kunnon kaahailupelin pitääkin.

Sanotaan, että “moni kakku päältä kaunis”. No, tämä kakku on käyttökelpoinen myös sisältä, sillä autojen, mönkijöiden sun muiden vekottimien ohjailu sujuu johdonmukaisesti ja miellyttävästi ja erilaisten ajoneuvojen vaihtelevat luonteet pääsevät esille. Kun ohjauksen kanssa ei tarvitse taistella, on mukavampaa keskittyä itse pelaamiseen ja mahdollisimman hyvien sijoitusten nappailuun.

Playstation 3:n Motorstorm Pacific Rift on miellyttävä tuttavuus kaikille vauhtipelien ystäville. Kun kokonaisuus on hienosti kasassa ja homma toimii niin kuorrutuksen kuin pelattavuudenkin puolesta, on erittäin todennäköistä, että tämän pelin pariin tulee palattua vielä monen monta kertaa! Peliboxi tarjoilee mallikkaalle ajelupelille peräti neljä ja puoli boksitähteä!

Playstation Home-palvelussa käyttäjä luo itselleen avatar-hahmon, jonka ulkonäköä voi muokata tarjolla olevien vaihtoehtojen avulla. Samantyyppinen muokattavuus jatkuu myös hahmon omaan kotihuoneeseen, jota voi sisustaa ja järjestellä mielensä mukaan. Muiden Playstation3-käyttäjien kanssa pääsee jutustelemaan Home Square-aukiolla ja sen ympärillä olevissa taloissa – paikoista mainittakoon esimerkiksi leffateatteri ja ostoskeskus. Kyseessä on siis nykyaikaisen pelin ulkoasuun puettu yhteisöpalvelu, jossa pörrää käyttäjiä ympäri maailman. Playstation Homesta löytyy paljon samankaltaisia ideoita kuin suomalaisesta Habbo Hotel-nettipalvelustakin, mutta tällä kertaa Sony on vienyt graafisen toteutuksen aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Pakko myöntää, Playstation Home näyttää hämmentävän hyvältä. Käyttäjä pääsee juoksentelemaan vapaasti pitkin pihamaita ja huoneita, ja tämä vapauden tunne on olennainen osa palvelun viehättävyyttä. Komealla ulkokuorella on kuitenkin veronsa, sillä ensimmäistä kertaa uusiin tiloihin astuttaessa on edessä useiden kymmenien megatavujen lataustauko, ja myöhemminkin tilasta toiseen siirryttäessä joutuu odottelemaan jonkinmoisen tovin. Toinen rajoittava tekijä on tekstinsyöttö: kun kyse on chattailyyn ja muuhun kommunikointiin perustuvasta palvelusta, niin kirjaimien valitseminen yksitellen pad-ohjaimella käy nopeasti ärsyttäväksi puuhaksi ja hahmojen välinen juttelu tahmaa hitaasti tapahtuvan tekstinsyötön takia. Kirjoittamisongelmaan on toki olemassa ratkaisu: USB-liitäntäisen näppäimistön hankkiminen helpottaa kirjoittamista tuntuvasti, mutta aiheuttaa samalla lompakkoon useiden kymppien kokoisen aukon.

Kun ongelmista pääsee yli, kuoren alta löytyy hauskasti ja toimivasti toteutettu yhteisöpalvelu, jonka todellisen käyttöarvon määrää itse käyttäjät. Toistaiseksi palvelusta on lähes mahdotonta löytää suomenkielistä keskustelua, eikä englanninkielinenkään keskustelu oikein meinaa sytyttää niukkasanaisten kanssapelaajien kanssa. Mikäli Playstation Home kerää jatkossa virtuaalimaailmaansa enemmän ja monipuolisemmin käyttäjiä, palvelun hauskuuskerroin tulee nousemaan tuntuvasti.

Tällaisenaankin Playstation Home on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen lisätemppu kaikille Playstation 3:n omistajille jo pelkästään näyttävän virtuaalimaailmansa ansiosta. Ja mikä parasta – kokeileminenhan ei tässä tapauksessa maksa mitään.

Lisätietoja Playstation Home:sta löytyy Playstationin nettisivuilta.