Tekniikkaparkki.fi

MotorStorm-pelisarjalla on varsin hyvä kaiku Playstation-pelaajien keskuudessa, joten myös tältä Playstation Portablen Arctic Edge-versiolta olisi lupa odottaa kohtuullisen mukavaa suoritusta. Kyseessä on siis ajopeli, jossa kaahataan kilpaa varsin monenmoisilla radoilla, ja Motorstormille tyypillisesti usein hiukan keskivertoa “rosoisemmassa” ympäristössä – yksityiskohtaisten ajosimulaattoripelien ystävät eivät siis löydä tästä pelistä ovaalinkiertelyä sitten lainkaan.
(more…)

Olihan se jo korkea aika saada Gran Turismo myös kannettavalle pelikonsolille! Testaamme tällä kertaa Playstation Portablen Gran Turismo-pelin, joka pohjautuu Sonyn isommilla konsoleilla mainetta niittäneeseen autopelisarjaan. Peli on saatavilla PSP:lle sekä UMD-levynä että latausversiona.

(more…)

Little Big Planet on lapsille ja miksei tietysti vähän vanhemmillekin pelaajille sopiva sadunomainen tasoloikkapeli, jossa seikkaillaan unimaailmoissa. Graafinen ilme on tässäkin tapauksessa tutunoloinen ja leppoisilla musiikkitaustoilla tahditettu äänimaailmakin tukee hienosti seikkailua – audiovisuaalinen nautinto on siis kohdallaan.

(more…)

Tekniikkaparkin peliosiossa esitellään tällä kertaa PSPgo -käsikonsoli, joka on Sonyn uusin julkaisu konsolipelaamisen saralla. PSPgo on kooltaan selvästi pienempi kuin edelliset PSP-mallit, ja tärkeimpiä ulkomittojen pienentämisen mahdollistavia yksityiskohtia ovat pienempi näyttö, UMD-levyaseman puuttuminen ja liukukansirakenne. PSPgo on valmistajan mukaan suunnattu erityisesti nuorille aikuisille digikäyttäjille.
(more…)

Pikku Patapon-soturit ovat tehneet paluun! Nyt Peliboxi tutustuu Playstation Portablen tuoreeseen peliuutuuteen eli Patapon 2:een. Peli on jatkoa aiemmin ilmestyneelle Pataponille, ja peli vaikuttaakin ykkösosaa pelanneen silmissä heti alkumetreistä lähtien erittäin tutulta. Tarkoituksena on siis ohjata pieniä patapon-sotureita läpi kenttien, välillä puolustautuen ja välillä hyökäten. Pelin ohjaaminen perustuu rytmikkääseen näppäinten naputteluun – hahmot tottelevat neljän napautuksen sarjoina annettuja komentoja. Jos rytmi ei ole hallussa ja näppäily menee pieleen, hahmot seisovat vain paikallaan toimettomina. Tarkasta ja rytmikkäästä näppäilystä palkitaan Fever-tilalla, jossa matkanteko sujuu joutuisammin ja tehokkaammin. Yksikin väärä naputtelu puolestaan pudottaa pelaajan pois tästä huippuvauhdista. Kaikki tämä on tuttua jo ykkösosasta, mutta jotain pikku uutuuksiakin on tarjolla. Kun neljän näppäilyn sarja osuu täysin kohdalleen, peliruudulla aktivoituu Hero-tila, joka antaa entisestään potkua kentän läpäisyyn.

Peli on graafisesti varsin persoonallisen näköinen, ja äänimaailmakin koostuu rytmikkäästä taustamusiikista ja pataponien huutelusta. Pelkistetyn karua, mutta tarkoituksenmukaista. Pakko myöntää, että “pata-pata-pata-pon” -rallatukset jäävät herkästi soimaan päähän…

Peli ei ole juurikaan edellisosaan verrattuna huonontunut, mutta eipä se ole paljoa uudistunutkaan. Patapon 2:n kohdalla kärsitään siitä perinteisestä jatko-osien vaivasta: uusi osa ei tarjoa tarpeeksi uudistuksia, että edellisen osan omistaja innostuisi uudelleen peliostoksille. Peli käy edeltäjänsä tapaan hiukan pitkäveteiseksi pidemmässä juoksussa, joten peli saattaa jäädä keskimääräistä nopeammin hyllyyn pölyttymään. Jos sinulla on rytmi veressä ja Pataponin ensimmäinen osa puuttuu hyllystä, saattaa tämän uutuuden hankinta olla kuitenkin hyväkin peliliike.

Oli miten oli, Playstation Portablen Patapon 2 tarjoaa pelikansalle tarttuvia rytmejä, suoraviivaista pelattavuutta ja omituisia juonikuvioita. Näillä eväillä päästään peliboxin arvostelussa kolmeen boxitähteen.

Peliboksin arvostelussa on tällä kertaa uunituore Playstation Portablen julkaisu LocoRoco 2. Kyseessä on siis eräänlainen tasoloikkapeli, jossa ohjataan oranssia mutta sympaattista möhkälettä läpi erilaisten kenttien.

Locoroco 2 on jatkoa aiemmin PSP:lle julkaistulle ykkösosalle, ja yhteneväisyyksiä näiden kahden pelin välillä riittääkin – äkkisilmäyksellä onkin hankalaa sanoa, onko kyse ykkös- vai kakkososasta. Pelin ohjaus on säilynyt ennallaan – Locoroco-hahmo osaa hyppiä, vieriä ja hajota kappaleiksi ahtaiden paikkojen varalta. Käytännössä peliohjauksessa tarvitaan noin kolmea  näppäintä, mikä on nykypäivänä aika pelkistettyä! Ohjaustoiminnot ovat äärimmäisen yksinkertaisia, mutta toimivia, joten LocoRocon oppimiskynnys on matalalla ja peli sopii varsin mukavasti kaikenikäisille pelaajille. Samaa ajatusta tukee myös lastenohjelmista tuttu ylihilpeä meininki ja värikäs grafiikka – LocoRoco on siis turvallista peliviihdettä myös perheen pienemmille pelaajille.

Pelikenttien suunnittelussa on kieltämättä käytetty mukavasti mielikuvitusta, joten perustaltaan varsin samanoloisena toistuva peli ei kuitenkaan ihan heti käy kyllästyttämään, vaan kentän läpäisyn jälkeen pitää vielä päästä kurkkaamaan, että miltä se seuraava kenttä näyttää…

LocoRocoa on hankalaa kuvailla tekstimuodossa, joten suosittelen itse kutakin kokeilemaan peliä ihan itse – jos simppelit tasoloikkapelit ovat mieluisaa viihdettä, niin kyllä tästäkin ilo irtoaa. Toisaalta, ensimmäisen LocoRocon omistajat eivät saa mitenkään hurjasti uusia elämyksiä tästä edeltäjäänsä vahvasti muistuttavasta LocoRoco 2:sta, joten siitä pieniä miinuksia tälle uutuudelle.

Playstation Portablen LocoRoco 2 on pirteää ja värikästä pomppimista kaikenikäisille – tässä tilanteessa pomppimisella ansaitaan kolme ja puoli boksitähteä.

Peliboxin arvostelussa on tällä kertaa Playstation Portablen moottoriurheilupeli ATV Offroad Fury Pro. Kuten pelin nimi antaa jo ymmärtää, niin tässä pelissä mennään sitten sora pölisten yli mäkien ja mättäiden, eikä formula1-tyylisestä bisnesmies-tason urheilusta ole tietoakaan. Kisojen joukossa on mukavaa vaihtelua, sillä pelissä pääsee mukaan niin Supercross-, rallycross-, endurocross-, lumicross-, maastorata-, kuin stadionratakisoihinkin, muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Graafisesti ATV Offroad Fury Pro on näyttävää katseltavaa pikkukonsolin näytöllä – radat rullaavat silmien edessä kauniisti piirtyen ja edessä olevat esteet on helppoa erottaa ruudulta jo hyvissä ajoin. Sikäli kaikki siis kunnossa. Äänipuolella räyhää fiilikseen sopiva ja vauhdikas rock sekä moottorien monenmoinen pärinä, joten audiovisuaalinen kokonaisuus on kaiken kaikkiaan varsin kelvollisella tasolla.

Pelattavuuspuolella moottoriurheilupelin tapauksessa ensimmäisenä nousee esiin tietysti ajettavuus, joka vaihtelee tuntuvasti käytettävän ajoneuvon mukaan. Aluksi tuntuma ei ole yhtä mehukas kuin Playstation 2:lle julkaistussa ATV Offroad Fury 4:ssa, mutta pelin edetessä ohjauksen kanssa alkaa tulla sinuiksi ja pelaaminen alkaa maistua. Pelattavuuspuoli on melko onnistunut tulkinta arcademaisesta soramonttukaahailusta.

ATV Offroad Fury Pro tarjoaa Sonyn taskukonsolille onnistunutta vauhdin hurmaa. ATV-pelisarjaa PSP:lle käännettäessä on jouduttu tekemään pieniä kompromisseja nimenomaan ajotuntuman puolella, mutta mitään dramaattista ongelmaa ei tästä pelistä löydy. Peliboxi suosittelee tätä peliä kaikille vauhdinnälkäisille taskukonsolipelaajille, sillä tällaista herkkua ei mukana kulkeville pelikoneille useinkaan julkaista. Peliboxi myöntää ATV Offroad Fury Prolle kolme ja puoli boksitähteä.

Tällä viikolla peliboxi esittelee Playstation Portablen uutuusvisailun “Buzz Master Quiz”. Kyseessä on Buzzin ensimmäinen versio Sonyn taskukonsolille, joten nyt visailunnälkäiset pelaajat pääsevät irti johdollisista Buzz-summereista ja voivat kisailla toisiaan vastaan vaikka keskellä metsää, jos siltä tuntuu.

Peliin sisältyy luonnollisesti niin yksinpeli kuin erilaisia moninpelitilojakin. Useampi kisailija mahtuu mukaan joko yhtä PSP:tä kädestä käteen kierrättämällä tai linkkipelinä useammalla PSP-laitteella. Tässä arviossa keskitytään lähinnä yksinpeliosuuteen, joka onkin aivan toimivaa sorttia. Kun Buzz-summereita ei ole käytössä, niin vastaaminen tapahtuu playstationin tutuilla toimintonapeilla – nopeissa tilanteissa joutuu aina aluksi vilkaisemaan näppäinten päältä, että mikäs näistä nyt olikaan ympyrä ja mikä kolmio, mutta toki tuohonkin tottuu ja pian voikin keskittyä itse kysymyksiin ja vastauksiin.

Buzz Master Quiz on käännetty kokonaisuudessaan suomeksi ja käännöstyö on laadukasta jälkeä. Tämä onkin varsin tärkeä yksityiskohta, sillä kyllä visaisiin kysymyksiin on kuitenkin mukavampaa ja helpompaa vastailla omalla äidinkielellä. Kysymykset ovat osittain kovin jenkkipainotteisia, varsinkin silloin kun sivutaan viihde- ja elokuva-aiheita, mutta onneksi sekaan on mahtunut myös yleistietoon viittaavaa materiaalia.

Buzz Master Quiz on laadukkaasti ja viihdyttävästi toteutettu tietovisailupeli, joka toimii yllättävän hyvin myös Playstation Portable-ympäristössä. Kuten niin monissa muissakin bilepeleissä, niin tässäkin on pakko mainita, että peli on ehdottomasti parhaimmillaan porukalla pelattuna – yksinpelinä myös Master Quiz alkaa tylsistyttämään harmillisen nopeasti. Peliboxi myöntää Buzz Master Quizille kolme ja puoli boksitähteä.

Parappa the Rapper julkaistiin Euroopassa ensimmäiselle Playstation-konsolille vuonna 1998. Oikeastaan voisi sanoa että nykyään huippusuosittujen musapelien kuten Singstarin ja Guitar Heron esi-isä oli juuri Pleikkarin Parappa the Rapper, joka keräsikin mainetta rytmimusiikista kiinnostuneiden pelaajien keskuudessa. Nyt on se hetki, kun tuo 90-luvun klassikko ilmestyy kannettavan konsolin valikoimaan. Tämän viikon Peliboxissa arvostellaan Playstation Portablen versio pelistä Parappa The Rapper.

Parappa-pelissä pelaajan täytyy pysyä rytmissä mukana peliohjaimen eri nappeja naputtelemalla. Opettajahahmo esittää aina näppäilyrivin ensimmäisenä, jonka jälkeen on pelaajan vuoro näpytellä sama identtinen rivi tarkalleen oikeassa rytmissä PSP:n ohjaimella. Jos nyt jotain vertailukuvaa pitää yrittää löytää, niin peli muistuttaa etäisesti Speden speleistäkin tuttua nopeustestiä, jossa pitää näpytellä värillisiä nappeja tarkalleen siinä järjestyksessä kuin ne syttyvät. Erona nopeustestiin on tietysti se, että oikean järjestyksen lisäksi haasteena on myös taustalla soivan musiikin rytmissä pysyminen. Pelaamista helpottaa huomattavasti, jos muistaa pleikkarin ohjaimen näppäinjärjestyksen ulkoa, siis ne napit, joissa on X, ympyrä, neliö, kolmio ja niin edelleen. Myös hyvä rytmitaju on erittäin tarpeellinen varuste, sillä peli käy nopeasti puuduttavaksi, mikäli napinpainallukset eivät ala osua kohdilleen. Mikäli näppäilyt onnistuvat tarpeeksi tarkasti ja rytmin mukaisesti, pääsee pelaaja etenemään seuraavaan tasoon ja biisiin.

Parappa the Rapperin grafiikka on sarjakuvamaisesti piirrettyä ja varsin karkeaa – tällä on varmaankin haettu sitä samaa fiilistä joka oli mukana 90-luvun Parappa-pelissä. Pelaajaa viihdyttävät myöskin animaatiohahmojen seikkailut välivideoissa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Grafiikka ei kuitenkaan ole pelissä pääasia, vaan suurin määrä pelaajan energiasta kuluu musiikin ja näppäilysarjojen seuraamiseen. Musiikki puolestaan on rentoa rap-musiikkia, jonka sanoitukset johdattavat omalta osaltaan pelissä eteenpäin. Kappaleissa ja niiden rytmityksessä on ihan hauskoja koukkuja, joten sikäli pelin parissa kyllä viihtyy. Pelattavuudesta ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin sen, että peli kyllä tottelee mukisematta niitä näpyttelykomboja, joita pelaaja rämpyttää sisään.

Parappa the Rapper on sisällöllisesti nuoremmillekin pelaajille sopiva julkaisu, joka vaikuttaa suorastaan nykypäiväiseltä sadulta. Niin nuoremmilla kuin vanhemmillakin pelaajilla on taatusti tiukat paikat oikeaa rytmiä takoessa, joten helpoksi tätä peliä ei kuitenkaan voi sanoa – menestyminen pelissä on aika pitkälti kiinni omasta musikaalisuudesta ja sorminäppäryydestä. Siinä vaiheessa, kun oman nopeuden ja näppäryyden rajat alkavat tulla vastaan, alkaa kohdalle sattunut rap-kappale ärsyttämään, sen verran monta kertaa sitä joutuu kuuntelemaan alusta loppuun ennenkuin tason läpäisee.

Parappaa vaivaa jonkinlainen kertakäyttöisyys, sillä loppujen lopuksi kyseessä on aika yksinkertainen pikkupeli, jonka edetessä vain biisit ja taustakuvat muuttuvat ja itse pelaaminen säilyy erästä toiseen samankaltaisena näpyttelynä. Tässä on jälleen käsillä peli, joka jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia: ne, joita rytminäpyttely kiinnostaa, viihtyvät pelin parissa mukavasti jonkin aikaa, kun taas osa porukasta ei jaksa innostua räp-rytmeistä. Peli on kuitenkin hyvin PSP:lle käännetty, eikä suuria ongelmia noussut testissä esille, joten Parappa the Rapper ansaitsee mainiosti kolme boxitähteä.

Tällä kertaa peliboxi ottaa käsittelyynsä Playstation Portablen uutuuspelin nimeltään Patapon. Ja onpahan vaan persoonallinen peli kyseessä tällä kertaa. Nimittäin Pataponille on kertakaikkiaan hiukan hankalaa löytää perinteistä pelikategoriaa – tässä on pieniä mausteita niin musapeleistä, seikkailuista kuin taistelupeleistäkin. Pelin pääosassa ovat rumpuja paukuttavat pikku pataponit, joiden kulkua kohti maailman laitaa ohjustetaan niinkin yksinkertaisesti kuin kahta nappia näpyttämällä. Pelaaja komentaa pataponeja neljäosaisilla rytmeillä, joita täytyy toistaa läpi kentän, aina tilanteeseen mukautuen. Esimerkiksi eteenpäin marssiminen komennetaan käyntiin rytmikkäällä näppäilysarjalla neliö-neliö-neliö-ympyrä, josta muodostuu peliolentojen kielellä rytmikäs rummutus PATA-PATA-PATA-PON. Kuulostaako omituiselta? No, sellaista se tavallaan onkin.

Kontrollit ovat niin yksinkertaiset kuin ne vain voivat olla – jo niillä kahdella ohjausnapillä pääsee pitkälle. Kyse onkin ajoituksesta, sillä rumpujen pärinän pitää jatkua koko ajan katkeamattomana ja oikearytmisenä. Jos tahti pysyy hallussa, pataponit nousevat huumatilaan, jolloin nämä soturit raivaavat tien vaikka kallion läpi. Grafiikka on hilpeän näköistä, joskin hiukan pelkistettyä, ja äänimaailmaa hallitsevat pikku pataponien rallatukset ja hokemat.

Usein peliarvosteluiden yhteydessä sanotaan, että peliä kannattaa kokeilla ennen ostopäätöstä. Nyt sille sanonnalle on vielä kertaluokkaa enemmän katetta, sillä tämä peli joko kolahtaa tai sitten se ei nappaa ollenkaan – riippuen aivan pelaajasta. Allekirjoittanut peliarvostelija alkoi pelisession aikana jo hiukan kyllästyä monotoniseen kenttien läpi naputteluun, vaikka pikku-ukkojen etenemistä onkin ihan hauskaa seurailla ruudulta. Pata-pata-pata-pon -hokema kuullaan pelin edetessä niin monta sataa kertaa, että äänten mykistäminen alkaa väistämättä juolahtamaan mieleen. Innovatiivisuudesta ja persoonallisuudesta ropisee Pataponille roimasti plussaa, mutta mielestäni tämä uutuuspeli ei siltikään lunasta paikkaansa peliklassikoiden terävimmältä huipulta.

Peliboxi myöntää Pataponille kaksi ja puoli tähtä, ja samalla muistuttaa, että nyt on todellakin kyse mielipideasioista – kannattaa tutustua tähän peliin joka tapauksessa.