MotorStorm-pelisarjalla on varsin hyvä kaiku Playstation-pelaajien keskuudessa, joten myös tältä Playstation Portablen Arctic Edge-versiolta olisi lupa odottaa kohtuullisen mukavaa suoritusta. Kyseessä on siis ajopeli, jossa kaahataan kilpaa varsin monenmoisilla radoilla, ja Motorstormille tyypillisesti usein hiukan keskivertoa “rosoisemmassa” ympäristössä – yksityiskohtaisten ajosimulaattoripelien ystävät eivät siis löydä tästä pelistä ovaalinkiertelyä sitten lainkaan.

Ratojen rosoisuus jatkuu myös grafiikan ja ääniraidan puolella, sillä pelistä on tehty hyvinkin räyhäkäs ja vauhdikas kokonaisuus. Paikoitellen pelin musiikkivalinnat tosin koettelevat sietokynnystä muka-trendikkäillä säksätyksillä ja päälleliimatuilla särökitaroilla, mutta jos tuon “liukuhihnapoprockin” pystyy jättämään sivuseikaksi, pelistä kuoriutuu nautittava ja onnistunut kaahailukokonaisuus.

Nimen mukaisesti pelissä pyöritään lumisissa ja kuraisissa maastoissa, joten vaaleat sävyt ovat päivän sana, vaikka seasta löytyy kuraisempaakin maastoa. Ratasuunnittelu on piristävän monipuolista, ja Arctic Edgen radoilla löytyy jatkuvasti useita vaihtoehtoisia reittejä, joita viisaasti valitsemalla pääsee nopeisiin kierrosaikoihin. Tämä monipuolisuus poistaa rajoittuneempien ajopelien “rännissä ajamisen tunteen”, kun pelaajaa ei sidota korkeilla aidoilla yhteen tarkasti määriteltyyn ajouraan. Pelattavuus on myös kohdillaan ja analogisen ohjaintatin avulla auto (tai muu kulkupeli) tottelee pelaajan toivomuksia varsin mukavasti. Eri ajoneuvoilla on erilaisia ominaisuuksia, joihin pitää totutella, mutta yleisesti ottaen ohjaus on onnistuneesti toteutettu.

MotorStorm Arctic Edge on kieltämättä PSP:n ajopelien parhaimmistoa. Puhtaiden ajopelien valikoima ei ole mitenkään hurjan laaja PSP:llä, joten Arctic Edge vakiinnuttaa siinäkin mielessä paikkaansa genren ystävien pelihyllyssä. Samantyyppiseen kaahailuun pääsee tutustumaan myös esimerkiksi aiemmin julkaistussa ja toimivaksi peliksi osoittautuneessa ATV Offroad Fury Prossa, mutta toki MotorStorm on tuoreutensa myötä turvanmitan verran edellä vanhempaa kilpailijaansa. Monipuolisuus, tyylikäs grafiikka ja onnistunut ohjattavuus muodostavat tasaisen vahvan kaahailupaketin.

Olihan se jo korkea aika saada Gran Turismo myös kannettavalle pelikonsolille! Testaamme tällä kertaa Playstation Portablen Gran Turismo-pelin, joka pohjautuu Sonyn isommilla konsoleilla mainetta niittäneeseen autopelisarjaan. Peli on saatavilla PSP:lle sekä UMD-levynä että latausversiona.

Gran Turismoa aiemmin pelanneet ovat välittömästi kuin kotonaan tämän uutuuden parissa. Peli on GT:n näköinen jo valikoista alkaen, ja sama linja jatkuu myös itse ajo-osuuksiin – tämä peli näyttää PSP:n rahkeet huomioonottaen erittäin hyvältä! Käsikonsolille on saatu pakattua grafiikan lisäksi sitä samaa ajamisen riemua ja tarkkaa pelattavuutta, josta Gran Turismot ennestäänkin tunnetaan. Ajotuntuma vaihtelee alla olevan auton mukaan, kuten myös tienpinnan mukaan – sorapätkillä luistellaan paljon letkeämmin kuin kuumalla asfaltilla. Pelin edetessä tilipussi karttuu ja autokauppa kutsuu – entistä parempien automallien hankinta on Gran Turismon päällimmäinen porkkana, jonka takia kärkipaikoista kannattaa taistella.

Kokonaisuutena PSP:n Gran Turismo tarjoaa laihdutetun ja karsitun version suositusta autopelistä, mutta tärkeimmät ominaisuudet ja hyvä pelattavuus ovat tässäkin läsnä – PSP-muunnos on siis onnistunut kohtuullisen hyvin. Jos autopelit ovat lähellä sydäntäsi ja hyllystä löytyy jokin Playstation Portablen versio, niin Gran Turismo on ehdottomasti harkinnan arvoinen hankinta.

Little Big Planet on lapsille ja miksei tietysti vähän vanhemmillekin pelaajille sopiva sadunomainen tasoloikkapeli, jossa seikkaillaan unimaailmoissa. Graafinen ilme on tässäkin tapauksessa tutunoloinen ja leppoisilla musiikkitaustoilla tahditettu äänimaailmakin tukee hienosti seikkailua – audiovisuaalinen nautinto on siis kohdallaan.

Little Big Planetin letkeä pelattavuus on pääosin säilynyt mukana myös PSP-versiossa, vaikkei meno ihan Playstation 3:n veroista olekaan. Eniten Little Big Planet kärsii PSPgo:n hankalasti sijoitelluista ohjainpainikkeista, mutta vanhemmilla taskukonsolimalleilla tämä ei niinkään ole ongelmanana.

Little Big Planet sopii hienosti PSP:lle, sillä pelikentät ovat aika nopeita pyrähdyksiä ja sopivat pelattaviksi pienemmissäkin pätkissä – näin ollen kynnys peliin uppoutumiseen ei ole liian korkealla. Sisältönsä puolesta peli sopii lähes kaikenikäisille, sillä tämä unimaailma vaikuttaa varsin harmittomalta paikalta.

Tässäpä on tarjolla käyttökelpoista ja harmitonta peliviihdettä lapsille ja lapsenmielisille. PSP:n Little Big Planet on hiukan esikuvaansa vaisumpi kokonaisuus, mutta ansaitsee kuitenkin paikkansa PSP:n pelivalikoimassa, sillä laadukkaasti toteutettuja tasoloikkia ei ole liikaa tälle konsolille ilmestynyt.

Tekniikkaparkin peliosiossa esitellään tällä kertaa PSPgo -käsikonsoli, joka on Sonyn uusin julkaisu konsolipelaamisen saralla. PSPgo on kooltaan selvästi pienempi kuin edelliset PSP-mallit, ja tärkeimpiä ulkomittojen pienentämisen mahdollistavia yksityiskohtia ovat pienempi näyttö, UMD-levyaseman puuttuminen ja liukukansirakenne. PSPgo on valmistajan mukaan suunnattu erityisesti nuorille aikuisille digikäyttäjille.

Playstation Portable on siis kokenut melkoisen muutoksen aiempaan verrattuna – nyt pelit täytyy ladata netin kautta Sonyn omasta pelikaupasta, sillä UMD-levyjä ei voi tässä konsolissa käyttää. Playstation Store-kauppapaikka toimii suhteellisen näppärästi ja selkeästi, joskin pelien lataaminen ottaa oman aikansa – esimerkiksi uuden Gran Turismon latauspaketin koko on yli gigatavun – nopeammallakin yhteydellä lataamiseen vierähtää jonkinmoinen tovi.

PSPgo:n näyttö on edellismallia pienempi, mutta silti tässä 3,78″ ruudussa on saman verran pikseleitä kuin suurempikokoisissa malleissa, joten näytön kuva on aavistuksen aiempaa terävämpi. Peliohjainpainikkeet löytyvät tässä mallissa liukumekanismilla varustetun näytön alta, ja nimenomaan näppäinten sijoittelussa onkin PSPgo:n suurin ongelma: uusi muotoilu on tehty pelattavuuden kustannuksella. Kapeampi konsoli ei oikein meinaa sopia käteen ja liukas takakansi vielä korostaa hankaluutta. Perinteinen ristiohjain ja neljän painikkeen rykelmä toimivat entistä kapeammassa laitteessa kohtuullisesti, mutta analogisen tattiohjaimen sijoittelu on kertakaikkiaan käsittämätön – ainakaan allekirjoittaneen sormet eivät millään meinaa venyä analogiohjaimelle ja sormet väsyvät alta aikayksikön tattiohjaimelle kurotellessa. Vanhan PSP-mallin ohjainten toteutus on tuntuvasti parempi kuin tässä uutuudessa. On kai nämä ergonomia-asiat jossain määrin myös yksilökohtaisia, joten kannattaa siis tarkistaa PSPgo:n sopivuus omille sormille ja mieluummin valita edelleen myynnissä oleva perinteinen PSP-versio, jos go-mallin käytettävyys tuntuu hankalalta.

Takaapäin katsottuna PSPgo näyttää tältä. Takakansi on tehty liukkaasta muovista, joten vauhdikkaiden pelihetkien lomassa on syytä varoa, ettei konsoli lipsahda kädestä lattialle…

Jos näppäinasettelun kanssa tulee toimeen, on PSPgo muilta osin näppärä ja jämptisti toimiva pelikonsoli. Liukukansimekanismi on kestävän tuntuinen ja äänentoistokin on laitteen koko huomioonottaen käyttökelpoista ainakin pelien äänitehosteiden kuunteluun. Liitäntäpuolelta löytyy tavallinen kuulokeliitin, mutta USB-liitin on valitettavasti muutettu aiemmassa mallissa olleesta standardinmukaisesta mini-USB-liittimestä PSP:n omaksi erikoisliittimeksi, joten pakkauksen mukana tullut erikois-USB-johto on syytä pitää tarkasti tallessa, mikäli mielii latailla virtaa akkuihin tai vaikkapa siirtää musiikkia tietokoneelta konsoliin.

Yhteenveto

PSPgo täydentää kannettavien pleikkareiden mallistoa hiukan pienemmällä koollaan, mutta UMD-aseman puuttuminen herättää kysymyksiä – pyrkiikö Sony pikkuhiljaa eroon tästä levyformaatista, ja löytyykö kauppojen hyllyiltä jatkossakin uutuuspelejä UMD-muodossa? Tulevaisuus näyttää, miten UMD:ien käy, mutta tässä ja nyt PSPgo tekee positiivisen vaikutuksen latausaikojen hienoisen nopeutumisen ja levyjenvaihtorumban puuttumisen myötä. Entistä tiiviimpi ohjausnäppäinten asettelu herättää kuitenkin pientä murinaa.

Peli on graafisesti varsin persoonallisen näköinen, ja äänimaailmakin koostuu rytmikkäästä taustamusiikista ja pataponien huutelusta. Pelkistetyn karua, mutta tarkoituksenmukaista. Pakko myöntää, että “pata-pata-pata-pon” -rallatukset jäävät herkästi soimaan päähän…

Peli ei ole juurikaan edellisosaan verrattuna huonontunut, mutta eipä se ole paljoa uudistunutkaan. Patapon 2:n kohdalla kärsitään siitä perinteisestä jatko-osien vaivasta: uusi osa ei tarjoa tarpeeksi uudistuksia, että edellisen osan omistaja innostuisi uudelleen peliostoksille. Peli käy edeltäjänsä tapaan hiukan pitkäveteiseksi pidemmässä juoksussa, joten peli saattaa jäädä keskimääräistä nopeammin hyllyyn pölyttymään. Jos sinulla on rytmi veressä ja Pataponin ensimmäinen osa puuttuu hyllystä, saattaa tämän uutuuden hankinta olla kuitenkin hyväkin peliliike.

Oli miten oli, Playstation Portablen Patapon 2 tarjoaa pelikansalle tarttuvia rytmejä, suoraviivaista pelattavuutta ja omituisia juonikuvioita. Näillä eväillä päästään peliboxin arvostelussa kolmeen boxitähteen.

Peliboksin arvostelussa on tällä kertaa uunituore Playstation Portablen julkaisu LocoRoco 2. Kyseessä on siis eräänlainen tasoloikkapeli, jossa ohjataan oranssia mutta sympaattista möhkälettä läpi erilaisten kenttien.

Locoroco 2 on jatkoa aiemmin PSP:lle julkaistulle ykkösosalle, ja yhteneväisyyksiä näiden kahden pelin välillä riittääkin – äkkisilmäyksellä onkin hankalaa sanoa, onko kyse ykkös- vai kakkososasta. Pelin ohjaus on säilynyt ennallaan – Locoroco-hahmo osaa hyppiä, vieriä ja hajota kappaleiksi ahtaiden paikkojen varalta. Käytännössä peliohjauksessa tarvitaan noin kolmea  näppäintä, mikä on nykypäivänä aika pelkistettyä! Ohjaustoiminnot ovat äärimmäisen yksinkertaisia, mutta toimivia, joten LocoRocon oppimiskynnys on matalalla ja peli sopii varsin mukavasti kaikenikäisille pelaajille. Samaa ajatusta tukee myös lastenohjelmista tuttu ylihilpeä meininki ja värikäs grafiikka – LocoRoco on siis turvallista peliviihdettä myös perheen pienemmille pelaajille.

Pelikenttien suunnittelussa on kieltämättä käytetty mukavasti mielikuvitusta, joten perustaltaan varsin samanoloisena toistuva peli ei kuitenkaan ihan heti käy kyllästyttämään, vaan kentän läpäisyn jälkeen pitää vielä päästä kurkkaamaan, että miltä se seuraava kenttä näyttää…

LocoRocoa on hankalaa kuvailla tekstimuodossa, joten suosittelen itse kutakin kokeilemaan peliä ihan itse – jos simppelit tasoloikkapelit ovat mieluisaa viihdettä, niin kyllä tästäkin ilo irtoaa. Toisaalta, ensimmäisen LocoRocon omistajat eivät saa mitenkään hurjasti uusia elämyksiä tästä edeltäjäänsä vahvasti muistuttavasta LocoRoco 2:sta, joten siitä pieniä miinuksia tälle uutuudelle.

Playstation Portablen LocoRoco 2 on pirteää ja värikästä pomppimista kaikenikäisille – tässä tilanteessa pomppimisella ansaitaan kolme ja puoli boksitähteä.

Graafisesti ATV Offroad Fury Pro on näyttävää katseltavaa pikkukonsolin näytöllä – radat rullaavat silmien edessä kauniisti piirtyen ja edessä olevat esteet on helppoa erottaa ruudulta jo hyvissä ajoin. Sikäli kaikki siis kunnossa. Äänipuolella räyhää fiilikseen sopiva ja vauhdikas rock sekä moottorien monenmoinen pärinä, joten audiovisuaalinen kokonaisuus on kaiken kaikkiaan varsin kelvollisella tasolla.

Pelattavuuspuolella moottoriurheilupelin tapauksessa ensimmäisenä nousee esiin tietysti ajettavuus, joka vaihtelee tuntuvasti käytettävän ajoneuvon mukaan. Aluksi tuntuma ei ole yhtä mehukas kuin Playstation 2:lle julkaistussa ATV Offroad Fury 4:ssa, mutta pelin edetessä ohjauksen kanssa alkaa tulla sinuiksi ja pelaaminen alkaa maistua. Pelattavuuspuoli on melko onnistunut tulkinta arcademaisesta soramonttukaahailusta.

ATV Offroad Fury Pro tarjoaa Sonyn taskukonsolille onnistunutta vauhdin hurmaa. ATV-pelisarjaa PSP:lle käännettäessä on jouduttu tekemään pieniä kompromisseja nimenomaan ajotuntuman puolella, mutta mitään dramaattista ongelmaa ei tästä pelistä löydy. Peliboxi suosittelee tätä peliä kaikille vauhdinnälkäisille taskukonsolipelaajille, sillä tällaista herkkua ei mukana kulkeville pelikoneille useinkaan julkaista. Peliboxi myöntää ATV Offroad Fury Prolle kolme ja puoli boksitähteä.

Peliin sisältyy luonnollisesti niin yksinpeli kuin erilaisia moninpelitilojakin. Useampi kisailija mahtuu mukaan joko yhtä PSP:tä kädestä käteen kierrättämällä tai linkkipelinä useammalla PSP-laitteella. Tässä arviossa keskitytään lähinnä yksinpeliosuuteen, joka onkin aivan toimivaa sorttia. Kun Buzz-summereita ei ole käytössä, niin vastaaminen tapahtuu playstationin tutuilla toimintonapeilla – nopeissa tilanteissa joutuu aina aluksi vilkaisemaan näppäinten päältä, että mikäs näistä nyt olikaan ympyrä ja mikä kolmio, mutta toki tuohonkin tottuu ja pian voikin keskittyä itse kysymyksiin ja vastauksiin.

Buzz Master Quiz on käännetty kokonaisuudessaan suomeksi ja käännöstyö on laadukasta jälkeä. Tämä onkin varsin tärkeä yksityiskohta, sillä kyllä visaisiin kysymyksiin on kuitenkin mukavampaa ja helpompaa vastailla omalla äidinkielellä. Kysymykset ovat osittain kovin jenkkipainotteisia, varsinkin silloin kun sivutaan viihde- ja elokuva-aiheita, mutta onneksi sekaan on mahtunut myös yleistietoon viittaavaa materiaalia.

Buzz Master Quiz on laadukkaasti ja viihdyttävästi toteutettu tietovisailupeli, joka toimii yllättävän hyvin myös Playstation Portable-ympäristössä. Kuten niin monissa muissakin bilepeleissä, niin tässäkin on pakko mainita, että peli on ehdottomasti parhaimmillaan porukalla pelattuna – yksinpelinä myös Master Quiz alkaa tylsistyttämään harmillisen nopeasti. Peliboxi myöntää Buzz Master Quizille kolme ja puoli boksitähteä.

Parappa-pelissä pelaajan täytyy pysyä rytmissä mukana peliohjaimen eri nappeja naputtelemalla. Opettajahahmo esittää aina näppäilyrivin ensimmäisenä, jonka jälkeen on pelaajan vuoro näpytellä sama identtinen rivi tarkalleen oikeassa rytmissä PSP:n ohjaimella. Jos nyt jotain vertailukuvaa pitää yrittää löytää, niin peli muistuttaa etäisesti Speden speleistäkin tuttua nopeustestiä, jossa pitää näpytellä värillisiä nappeja tarkalleen siinä järjestyksessä kuin ne syttyvät. Erona nopeustestiin on tietysti se, että oikean järjestyksen lisäksi haasteena on myös taustalla soivan musiikin rytmissä pysyminen. Pelaamista helpottaa huomattavasti, jos muistaa pleikkarin ohjaimen näppäinjärjestyksen ulkoa, siis ne napit, joissa on X, ympyrä, neliö, kolmio ja niin edelleen. Myös hyvä rytmitaju on erittäin tarpeellinen varuste, sillä peli käy nopeasti puuduttavaksi, mikäli napinpainallukset eivät ala osua kohdilleen. Mikäli näppäilyt onnistuvat tarpeeksi tarkasti ja rytmin mukaisesti, pääsee pelaaja etenemään seuraavaan tasoon ja biisiin.

Parappa the Rapperin grafiikka on sarjakuvamaisesti piirrettyä ja varsin karkeaa – tällä on varmaankin haettu sitä samaa fiilistä joka oli mukana 90-luvun Parappa-pelissä. Pelaajaa viihdyttävät myöskin animaatiohahmojen seikkailut välivideoissa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Grafiikka ei kuitenkaan ole pelissä pääasia, vaan suurin määrä pelaajan energiasta kuluu musiikin ja näppäilysarjojen seuraamiseen. Musiikki puolestaan on rentoa rap-musiikkia, jonka sanoitukset johdattavat omalta osaltaan pelissä eteenpäin. Kappaleissa ja niiden rytmityksessä on ihan hauskoja koukkuja, joten sikäli pelin parissa kyllä viihtyy. Pelattavuudesta ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin sen, että peli kyllä tottelee mukisematta niitä näpyttelykomboja, joita pelaaja rämpyttää sisään.

Parappa the Rapper on sisällöllisesti nuoremmillekin pelaajille sopiva julkaisu, joka vaikuttaa suorastaan nykypäiväiseltä sadulta. Niin nuoremmilla kuin vanhemmillakin pelaajilla on taatusti tiukat paikat oikeaa rytmiä takoessa, joten helpoksi tätä peliä ei kuitenkaan voi sanoa – menestyminen pelissä on aika pitkälti kiinni omasta musikaalisuudesta ja sorminäppäryydestä. Siinä vaiheessa, kun oman nopeuden ja näppäryyden rajat alkavat tulla vastaan, alkaa kohdalle sattunut rap-kappale ärsyttämään, sen verran monta kertaa sitä joutuu kuuntelemaan alusta loppuun ennenkuin tason läpäisee.

Parappaa vaivaa jonkinlainen kertakäyttöisyys, sillä loppujen lopuksi kyseessä on aika yksinkertainen pikkupeli, jonka edetessä vain biisit ja taustakuvat muuttuvat ja itse pelaaminen säilyy erästä toiseen samankaltaisena näpyttelynä. Tässä on jälleen käsillä peli, joka jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia: ne, joita rytminäpyttely kiinnostaa, viihtyvät pelin parissa mukavasti jonkin aikaa, kun taas osa porukasta ei jaksa innostua räp-rytmeistä. Peli on kuitenkin hyvin PSP:lle käännetty, eikä suuria ongelmia noussut testissä esille, joten Parappa the Rapper ansaitsee mainiosti kolme boxitähteä.

Tällä kertaa peliboxi ottaa käsittelyynsä Playstation Portablen uutuuspelin nimeltään Patapon. Ja onpahan vaan persoonallinen peli kyseessä tällä kertaa. Nimittäin Pataponille on kertakaikkiaan hiukan hankalaa löytää perinteistä pelikategoriaa – tässä on pieniä mausteita niin musapeleistä, seikkailuista kuin taistelupeleistäkin. Pelin pääosassa ovat rumpuja paukuttavat pikku pataponit, joiden kulkua kohti maailman laitaa ohjustetaan niinkin yksinkertaisesti kuin kahta nappia näpyttämällä. Pelaaja komentaa pataponeja neljäosaisilla rytmeillä, joita täytyy toistaa läpi kentän, aina tilanteeseen mukautuen. Esimerkiksi eteenpäin marssiminen komennetaan käyntiin rytmikkäällä näppäilysarjalla neliö-neliö-neliö-ympyrä, josta muodostuu peliolentojen kielellä rytmikäs rummutus PATA-PATA-PATA-PON. Kuulostaako omituiselta? No, sellaista se tavallaan onkin.

Kontrollit ovat niin yksinkertaiset kuin ne vain voivat olla – jo niillä kahdella ohjausnapillä pääsee pitkälle. Kyse onkin ajoituksesta, sillä rumpujen pärinän pitää jatkua koko ajan katkeamattomana ja oikearytmisenä. Jos tahti pysyy hallussa, pataponit nousevat huumatilaan, jolloin nämä soturit raivaavat tien vaikka kallion läpi. Grafiikka on hilpeän näköistä, joskin hiukan pelkistettyä, ja äänimaailmaa hallitsevat pikku pataponien rallatukset ja hokemat.

Usein peliarvosteluiden yhteydessä sanotaan, että peliä kannattaa kokeilla ennen ostopäätöstä. Nyt sille sanonnalle on vielä kertaluokkaa enemmän katetta, sillä tämä peli joko kolahtaa tai sitten se ei nappaa ollenkaan – riippuen aivan pelaajasta. Allekirjoittanut peliarvostelija alkoi pelisession aikana jo hiukan kyllästyä monotoniseen kenttien läpi naputteluun, vaikka pikku-ukkojen etenemistä onkin ihan hauskaa seurailla ruudulta. Pata-pata-pata-pon -hokema kuullaan pelin edetessä niin monta sataa kertaa, että äänten mykistäminen alkaa väistämättä juolahtamaan mieleen. Innovatiivisuudesta ja persoonallisuudesta ropisee Pataponille roimasti plussaa, mutta mielestäni tämä uutuuspeli ei siltikään lunasta paikkaansa peliklassikoiden terävimmältä huipulta.

Peliboxi myöntää Pataponille kaksi ja puoli tähtä, ja samalla muistuttaa, että nyt on todellakin kyse mielipideasioista – kannattaa tutustua tähän peliin joka tapauksessa.