Tekniikkaparkki.fi

Jo kannettavien konsoleiden puolella DS antoi kosketusnäytön ja äänentunnistuksen myötä esimakua siitä, että Nintendo pyrkii irtautumaan perinteisestä peliohjaimen konseptista. Kehitystä on vietykin kovaa vauhtia eteenpäin, ja Nintendon uutuuspelikone Nintendo Wii marssittaa pelaajien ihmeteltäväksi jälleen uudenlaisia innovaatioita. Tärkein uudistus on tietysti peliohjain, joka on modernisti langatonta mallia. Tässä vaiheessa pitäisi kai todeta kliseisesti, että “eikä siinä vielä kaikki”. Tämä Wii:n kapula nimittäin tunnistaa liikettä ja pelaajan käsien heiluminen onkin pääosassa pelitapahtumia ohjaillessa. Peliohjaimen sisässä on kiihtyvyysanturit, jotka tarkkailevat jokaista ohjaimen liikahdusta ja välittävät tiedon peliohjelmistolle. Lisäksi ohjaimen liikkeitä tarkkailee infrapunatunnistin, joka täytyy sijoittaa television päälle tai alakulmaan. Joissakin peleissä tarvitaan myös toista apuohjainta, joka kytketään lyhyellä kaapelilla kiinni langattomaan ohjaimeen.

Nintendo Wii-konsolia pelikuntoon asentaessa on viisainta turvautua käyttöohjeen neuvoihin, sillä piuhojen kytkemisen lisäksi infrapunatunnistin täytyy asettaa oikeaan paikkaan television luo sekä tunnistuttaa langaton ohjain ja konsoli keskenään. Kun piuhat on kytketty ja valmistelut on ohi, pääsee pelituokio alkamaan. Ja hämmennys on kohtuullisen suuri, kun ensimmäinen Wii Sports-matsi alkaa – valkoisen peliohjainkapulan huitominen ilmassa todellakin näkyy myös ruudulla, ja kaiken lisäksi varsin täsmällisesti! Hämmennystila jatkuu vähintäänkin ensimmäisen varttitunnin ajan, kun pelaaja yrittää totutella omalaatuiseen ohjaustapaan ja omien käsien hallintaan. Totuttelu kuitenkin palkitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun ruudulla hyppivät urheilijat alkavat totella pelaajan toiveita… Pidempien pelisessioiden keskellä on syytä muistaa huilata välillä, sillä Wii-pelaaminen on keskimääräistä vauhdikkaampaa toimintaa ja vähintäänkin kädet heiluvat yhtä soittoa, saattaapa välillä koko pelaajakin loikkia sivusuunnassa pelin tiimellyksessä.

Wii-pelit toimitetaan cd-levyn kokoisilla pelilevyillä, ja valmistaja lupaa myös pienempien GameCube-pelilevyjen toimivan uudessa Wii-konsolissa. GameCube-pelejä varten tosin tarvitaan myös kyseisen konsolin vanhanmallisia ohjaimia, jotka voi kytkeä Wiin kylkeen. Laite on käyntiääneltään melko hiljainen, joten turhat tuulettimen puhinat eivät liiemmin häiritse pelihetkiä. Ja onhan hillityn valkoinen, melkeinpä kiillotetun tiiliskiven näköinen pelikonsoli myös tyylikkään näköinen sisustuselementti.

Jälleen kerran täytyy todeta, että Nintendo on tuonut markkinoille erittäin persoonallisen ja massasta poikkeavan hupilaitteen. Erikoisella tavalla toteutettu ohjausjärjestelmä laittaa pelaajan liikkumaan television edessä, ja vanhat pelitottumukset joutuvat väistymään uusien tieltä. Välillä kyllä tulee kaivanneeksi perinteistä pad-mallista ohjainta, vaikka Wii:n kevyestä ja kapeasta ohjaimesta löytyykin tutut ristiohjaimet ja nappulat… Mutta vanhojen asioiden muistelu sikseen, tällaisia Wiin kaltaisia läpimurtoja pelimaailma kaipaakin.

Wii sopii sellaisille pelaajille, jotka ovat jo nähneet tarpeeksi perinteistä sohvanpohjalta pelattavaa räiskintää. Wii pakottaa liikkeelle, ja omia liikkeitään on myös osattava hallita tarkasti eikä pelkkä sorminäppäryys enää riitä. Jää nähtäväksi, miten pitkälle uudenlaiset ratkaisut ja persoonalliset pelit Nintendo Wii:tä loppujen lopuksi kantavat. Lähtökohdat ovat kuitenkin hienot ja ensikokemus Wii:stä jättää pelaajan positiiviselle mielelle.

Peliboxi arvostelee tällä kertaa Wii Sports-pelin. Nimensä mukaisesti kyseessä on uudelle Nintendo Wii-konsolille julkaistu urheilupeli, joka samalla toimii uuden ohjainteknologian esittelypelinä – Wii Sports tuleekin jokaisen myydyn Wii-konsolin mukaan.

Wii Sportsin lajivalikoimaan kuuluu tennis, baseball, golf, keilailu ja nyrkkeily. Yhteistä näille kaikille on se, että pelaaja pääsee hallitsemaan pelitapahtumia peliohjainta ilmassa huitomalla. Uudella ohjaustyylillä päästään kieltämättä hämmästyttävän lähelle aitoa urheilusuoritusta.

Tennistä pelatessa peliohjainta viuhdotaan kuin tennismailaa, ja lyönnin suunta ja voimakkuus luonnollisesti määrää, mihin suuntaan pallo ruudulla singahtaa. Nyrkkeilyssä puolestaan Wii:n kaksi ohjainta pääsevät nyrkkeilyhanskan korvikkeeksi ja koreografia on sen mukainen: iskuilta suojaudutaan nostamalla molemmat ohjaimet silmien eteen, ja osumat uppoavat vastustajaan käsiä eteenpäin suoristamalla. Keilailussa taas käsi tekee samanlaisen heiluriliikkeen kuin keilaradallakin, tällä kertaa vaan ote pallosta irtoaa B-napin vapauttamisella – ohjainta ei suinkaan kannata singota kohti televisioruutua. Edellämainitut kolme lajia toimivat pelissä parhaiten – keilailu, tennis ja nyrkkeily ovat onnistuneita ja vaudikkaita lajeja myös televisioruudun äärellä.

Pelissä ei juurikaan ole pitkän linjan tavoitteita, joten pääpaino asettuu uudenlaisen peliohjaimen opetteluun ja tietokonevastustajien rökittämiseen. Jos samaan huoneeseen osuu useampia Wii-ohjaimia, voi pelejä tahkota myös moninpelinä, joka tietysti nostaa olennaisesti pelin viihdyttävyyttä. Grafiikka ja äänet jäävät huomioarvossaan peliohjauksen jalkoihin, eikä niihin pelin aikana kiinnitä juurikaan erityishuomiota – homma siis toimii siltä osin kelvollisesti.

Pidemmän päälle Wii Sports-urheilupeli alkaa toistamaan itseään, mutta konsolin esittelyyn ja ohjauksen opetteluun se sopii mainiosti. Moninpelimahdollisuus on tervetullut ominaisuus, joka omalta osaltaan lisää pelin kiinnostavuutta. Wii Sports on kaikenkaikkiaan hämmentävä kokemus, jota kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti – sitten kun ohjaus alkaa luonnistua, alkaa myöskin pelaaminen maistumaan. Peliboxi myöntää Wii Sportsille kolme tähteä.

pisteet: 3/5

Tasoloikkateema jatkuu peliboxissa tällä viikolla, kun arvosteluun saapuu Nintendo DS:n Yoshis Island DS-peli. Meno on tutunoloista niille, jotka ovat tutustuneet Yoshi-tasoloikkiin vanhalla Super Nintendo-alustalla. Toki seikkailut ja kentät ovat tuoreenoloisia, mutta Yoshi ja pikku-Mario käyttäytyvät vanhaan tuttuun tapaan.

Pelin tarina liittyy löyhästi siihen, että Yoshin täytyy pelissä huolehtia vauva-mariosta, joka on melkoisen avuton ja jatkuvasti tarkkailun alla oleva heppu. Yoshi kantaa pikku-Mariota pelin aikana mukana selässään, ja vaihtuupa mukaan välillä minikokoinen Donkey Kong tai prinsessakin, mikäli heidän erikoistaidoistaan on pelin etenemisen kannalta hyötyä. Pohjimmiltaan tässä on kyseessä tyylipuhdas tasoloikkapeli värikkäine maisemineen ja hilpeine äänineen.

Grafiikka on piirretynomaista ja sen myötä selkeälinjaista katseltavaa. Pelimaailmat ovat mielikuvituksellisesti suunniteltuja niin kenttäsuunnitelun kuin graafisenkin puolen kannalta. Ilahduttavaa on myös se, että ääniin on panostettu keskimääräistä enemmän. Hilpeät posetiivipimputukset säestävät seikkailuja, ja monilla kiusankappaleilla ja vihamielisillä otuksilla on oman ulkoisen olemuksensa lisäksi oma ääntelytyylikin, jolloin lähestyvän vaaran saattaa huomata myös korvakuulolta. Pelissä siis kannattaa pitää äänet päällä, ja senhän tekee tässä tapauksessa mielellään.

Pelin ohjaus on melko mukavassa kuosissa. Välillä toivoisi Yoshin tottelevan hiukan täsmällisemmin pelaajan toiveita, mutta suurimman osan ajasta pelattavuus ei aiheuta minkäänlaisia harmistuksenpuuskia, päin vastoin. Tasoja on hauskaa koluta läpi, ja peli kyllä tempoo mukaansa varsin tehokkaasti.

Yoshi’s Island DS on tasapainoinen tasoloikkakokonaisuus, joka varmasti miellyttää DS:n omistajia laidasta laitaan. Tasoloikkapelien ystäville tämä on varma hankinta, jossa riittää pelattavaa talven jäljelläoleville pakkaspäiville. Yoshi’s Island DS ei kuitenkaan aivan pääse kiilaamaan tasoloikintapelien tämänhetkisen kuninkaan New Super Mario Brosin edelle, vaikka yritystä riittääkin. Peliboxi jakaa Yoshi’s Island DS:lle muikeat neljä boksitähteä.

pisteet: 4/5

Tänään peliboksin arvostelussa on peräti 42 peliä kokoelman muodossa. Nintendo DS:lle julkaistu “42 All-Time Classics” -peli pitää sisällään hämmentävän määrän erilaisia pikkupelejä, jotka hyödyntävät DS:n kosketusnäyttöä enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Pelivalikoimaan kuuluu sekalainen valikoima klassikoita niin korttipelien, lautapelien kuin muidenkin sekalaisten pikkupelien saralta.

Graafisesti All Time Classics on melkoisen karua nähtävää, sillä ruudulle piirtyy lähinnä erilaisia pelilautoja ja kortteja. Ääniraitakin on varsin karua kuultavaa, sillä taustamusiikkia pelissä ei esiinny ja muukin äännähtely rajoittuu erilaisiin merkkiäänipiippauksiin ja kilahduksiin. Audiovisuaalisen ilmeen voisi tiivistää yhteen sanaan: “Tarkoituksenmukainen”.

Pelejä ohjataan kosketusnäytön kautta, joten DS-konsolin mukana toimitettu ohjauskynä olisi syytä olla tallessa. Sitä tarvitaan kaikissa tämän julkaisun pikkupeleissä. Toisiin peleihin kynäohjaus sopii mainiosti, toisissa se taas on hiukan kömpelö. Parhaiten kynä toimii All Time Classics-pelin keilailu- ja darts-osuuksissa, joissa suoritukseen pääsee vaikuttamaan heilauttamalla kynää ruudun pinnalla.

Poimitaan vielä esille muutama All Time Classicsin huippukohta, jotta te peliboxin kuulijat saisitte jonkinlaisen käsityksen pelitarjonnan luonteesta. Keilailuosio on hauskaa hupia varsinkin moninpelinä, sillä keilapallon oikeansuuntainen heittäminen vaatii keskittymistä ja tarkkaa kättä. Ja onhan se täyskaato aina palkitseva näky. Vastaavanlaista käden tarkkuutta vaaditaan myös dartsissä, jossa tikan lentorata määräytyy kynän raapaisun nopeuden ja pituuden mukaan, ja heittoliike muistuttaa etäisesti tulitikun sytyttämistä. Harjoitus tekee näissä lajeissa mestarin, ja näiden kahden pikkupelin äärellä viihtyy mainiosti. Korttipelipuolelta löytyvät hertta- ja pasianssipelit ovat monille tuttuja, mutta löytyypä valikoimasta muutakin kortinlätkintää. Lautapeleistä mukana ovat mm. shakki ja Backgammon.

Nintendo DS:n All Time Classics on laaja, mutta epätasainen kokonaisuus. Toiset pikkupelit ovat viihdyttäviä ja toimivia, mutta sekaan mahtuu myös takkuisemmin toimivia peliosioita. Esimerkiksi korttipelien mäiskintä on hiukan kömpelöä, kun ohjaaminen tapahtuu pientä näyttöä kynällä tökkien ja raapien. Toisaalta taas tikanheiton toteutus on parasta mitä tietokonepohjaisten tikkasimulaattorien saralla on nähty.

Pidemmän päälle tämä “42 All Time Classics” -pelijulkaisu käy kuitenkin pitkäveteiseksi, sillä vaihtelua ei pelien kunnioitettavasta määrästä huolimatta ole kovinkaan paljoa. Nopeista pikkupeleistä pitävien kannattaa tutustua tähän pelipakettiin, mutta täytyy sanoa että parempiakin kokonaisuuksia on markkinoilla – esimerkiksi DS:n WarioWare-pelisarja tempaisee nopeita pelihetkiä kaipaavat pelaajat paremmin mukaansa. Peliboksi jakaa Nintendo DS:n “42 All Time Classics” -pelille kaksi tähteä.

pisteet: 2/5

Nintendo DS:n New Super Mario Bros tuo mieleen muistoja kaukaa 8-bittisen NES-konsolin ajoilta – juuri Mario on se kuuluisa putkimies, jonka seikkailut nostivat Nintendon maailmanlaajuiseen megasuosioon pelimarkkinoilla. Tämä tasoloikkapeli on sitä perinteisintä Super Mario-menoa, ja alkuperäisten Mario-pelien ystävät viihtyvät taatusti tämän pelijulkaisun parissa.

Pelissä loikitaan läpi värikylläisten pelimaailmojen. Grafiikka on mukavannäköistä, muttei kuitenkaan tajuntaaräjäyttävää. Äänetkin matkailevat nostalgisia ratojaan ja yhtymäkohtia vanhoihin Mario-peleihin löytyy runsaasti. Kuorrutus on siis kunnossa.

Vielä parempaa on kuitenkin tulossa, nimittäin New Super Mario Bros:in pelattavuus on huippuluokkaa. Pelaaja pääsee sinuiksi ohjauksen kanssa jo ensimmäisellä tasolla, ja johdonmukainen linja jatkuu läpi koko pelin. Super Marion ohjastaminen on huippuhauskaa puuhaa edelleen!

Peliboxi suosittelee tätä peliä erityisesti Super Mario-pelien ystäville. Ja mikäli Mariot ovat tähän asti jääneet pelaamatta, niin nyt viimeistään on aika tutustua pelimaailman ehdottoman klassikon uusintapainokseen. Vaikka ulkokuorta on modernisoitu, on myöskin vanha taika tallella. New Super Mario Brosin saldo on viisi boxitähteä ja kuvitteellinen papukaijamerkki!

pisteet: 5/5

Naruto Clash of Ninja -peli kuuluu mätkintäpelien genreen, eli se tuttu kaava toistuu: areenalle asettuu kaksi taistelijaa, jotka mätkivät toisiaan kuonoon niin kauan että jomman kumman energiatasot laskevat nollille. Tästä pelityypistä on jo niin monta toistensa kaltaista julkaisua, että nyt peli tarvitsee jotain persoonallista otetta erottuakseen joukosta.

Naruto Clash of Ninja luottaa japanilaiseen anime-henkeen, eli pelin grafiikka on hyvin japanilaistyylistä ja piirrettyä elokuvaa muistuttavaa. Ratkaisu toimii hyvin, sillä peli on erittäin tyylikästä katseltavaa ja GameCube-konsoli marssittaa ruudulle piirrosmaisemia sulavasti. Äänimaailma mukailee graafista puolta uskollisesti, eli ääniraidalta löytyy niin eksoottista musiikkia kuin vinkeitä huudahduksiakin. Kokonaisuus toimii, varsinkin jos japanilaiset piirretyt leffat miellyttää aisteja.

Pelin ohjaaminen on varsin suoraviivaista puuhaa. Ristiohjaimella ja muutamalla napillä pärjää mainiosti, eikä alkuun pääseminen vaadi piiiiiitkien näppäilysarjojen ulkoa opettelemista tyyliin X, X, Y, A, Y, A, B. Siitä hyvästä Naruto ansaitsee lisätunnustuksen, sillä allekirjoittanut ei ainakaan onnistu muistamaan joidenkin taistelupelien combo-näppäilysarjoja varttituntia pidempään… Pelihahmo tottelee ruudun takana istuvan pelaajan toiveita kohtuullisen kivuttomasti, joten pelattavuus ei aiheuta suurempia mutinoita. Lisäväriä taisteluihin tuo jokaisen hahmon oma “erikoishyökkäys”, jonka voi heittää kehiin kerättyään tarpeeksi voimaa hyökkäyksen toteuttamiseen. Voimavarat taas kasvavat onnistuneista pienemminstä hyökkäyksistä. Tämä ominaisuus tuo varsinkin helpommissa alkupään otteluissa pientä vääristymää peliin, kun yhdellä onnistuneella erikoishyökkäyksellä saa pudotettua vastustajan energiapalkkia lähes puolella. Pelin edetessä hyökkäyksen perillemeno kuitenkin muuttuu epävarmemmaksi, kun vastustajat oppivat väistämään näitä tempauksia.

Nintendo GameCuben Naruto Clash of Ninja on massasta erottuva mätkintäpeli, joka tuo surutta esille Nintendon kotimaan eli Japanin vaikutteita. Vaikkei pelihahmojen huudahduksista kielimuurin vuoksi saakaan selvää, niin kyllähän tämä anime-fiilis tuo tervetullutta vaihtelua. Ohjaus toimii kohtuullisen hyvin ja audiovisuaalinen puoli on kelvollista, joten peli sijoittuu hyvään keskikastiin, muttei nouse ehdottomien klassikoiden joukkoon. Peliboxi myöntää Narutolle kolme tähteä.

pisteet: 3/5

Peliboxi tutkailee seuraavaksi Nintendo DS:n uutuusjulkaisua Animal Crossing: Wild World. Jälleen on innovatiivisuus päässyt pintaan, ja Animal Crossing onkin hankalasti luokiteltavissa mihinkään perinteiseen peligenreen. Pelissä luodaan heti aluksi uusi kylä, johon pelihahmo sitten asettuu asumaan. Ensimmäisenä tehtävänään pelihahmo pääsee töihin kylän sekatavarakauppaan, ja työn ohessa tutustutaan myös kylän muihin asukkaisiin. Peli tarjoaa myös kontakteja ulkomaailmaan DS:n langattoman verkkoyhteyden välityksellä, mutta näitä ulottuvuuksia ei valitettavasti peliboxin kokeilussa päästy toteamaan.

Peruspelaaminen etenee kosketusnäyttövetoisesti. Hahmoa liikutellaan kosketuskynällä, ja samaa ohjainta tottelee myös koko pelin käyttöliittymä. Kynällä ohjailu alkaa pian sujua luontevasti, ja ohjausjärjestelmää voi hyvillä mielin sanoa onnistuneeksi.

Peli muistuttaa etäisesti virtuaalilemmikkien kanssa näpertelyä ja toisaalta seikkailupeliä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana pelimaailma elää tosimaailman kellon mukaan, eli pelimaailman kauppa saattaakin olla jo kiinni, mikäli pelaaja on liikkeellä puolenyön aikoihin… Peliä vaivaa tietynlainen päämäärättömyys, sillä alustuksessa ei tule selkeästi selville mitään tiettyä tavoitetta – peli vain etenee omalla painollaan. Varsinkin nuorille pelaajille Animal Crossingin tarjoama seikkailu virkeässä ja värikkäässä metsäkylässä on varmasti hauskaa ja leppoisaa ajanvietettä. Animal Crossing-peliä ei valitettavasti ole suomennettu, joten pelissä eteneminen vaatii jonkin verran englannin kielen osaamista, että ruudulla pyörivistä tehtävistä, ohjeista ja hahmojen jutusteluista saisi selvää. Ihan nuorimmat pelaajat saattavat siis olla hiukan pihalla tapahtumista ilman tulkkausapua.

Nintendo DS:n ”Animal Crossing: Wild World” on sellainen peli, johon kannattaa mahdollisuuksien mukaan tutustua ennen ostopäätöstä – toiset varmasti ihastuvat leppoisaan tehtävien suoritteluun ja pienessä kylässä tallusteluun, kun taas jotkut saattaisivat kaivata peliltä enemmän toimintaa. Peliboksin testipenkissä Animal Crossingille myönnetään kolme tähteä.

pisteet: 3/5

Tällä kertaa arvostelussa on seikkailun, roolipelin ja tasoloikan sulava sekoitus, peli nimeltään Mario&Luigi – Partners in time. Tämä peli tuntuu heti alusta alkaen tutulta Mario-meiningiltä, ja sehän sopii mainiosti! Pelissä ohjaillaan Mario & Luigi-parivaljakkoa, välillä lapsina, välillä aikuisina. Tarinankuljetus toimii leppoisasti animaatioiden ja hauskan äänimaailman sävyttämänä. Marion huvittavankuuloisesta mongerruksesta ei juurikaan saa selvää, mutta näinhän se on tarkoitettukin!

Pelissä ei ole hyödynnetty DS-konsolin kosketusnäyttöä, joten ohjaus toimii perinteiseen malliin ristiohjaimella ja muutamalla napilla. Ja hyvin toimiikin – Partners in Time -pelissä ei juurikaan tarvitse tuskastella ohjausten kanssa, vaan itse pelaaminen on pääosassa. Pelimaailmaa kuvataan yläviistosta, joten aluksi perspektiivin hahmottaminen vaatii pienen totuttelun, mutta sen jälkeen homma käy kuin leikki. Toinen totuttelun paikka on siinä, että Mario ja Luigi tottelevat samaa ristiohjainta, mutta loikkaavat eri napeista, ja tarvittaessa eri aikaan. Mielenkiintoinen, mutta toimiva toteutus tämäkin. Seikkailun edetessä vastaan tulee niin tasoloikkimista kuin roolipelityyppistä taisteluakin. Näistä RPG-vaikutteista periytyy myös pisteiden kerääminen erilaisia taitoja varten.

Miten paljon tässä pelissä sitten on sitä vanhaa ja tuttua Mario-meininkiä? Pelin arvostelija, eli minä, olen varmaankin oikea henkilö arvioimaan tätä näkökulmaa, sillä omakohtainen konsolipelaaminen lähti liikkeelle juuri siitä legendaarisesta NES-konsolista, ja sen mukana toimitetusta Super Mario Bros-pelistä. Kyllä vaan, konkarikin nyökkäilee tyytyväisenä – Mario-fiilis on tallella Partners in time-pelissä. Toki suoraviivainen loikkiminen on jäänyt hiukan tarinankuljetuksen varjoon, mutta mitäpä siitä, kokonaisuus toimii kuin svengaava hirvi.

Seikkailu- ja Mario-pelien parissa viihtyville Mario&Luigi-Partners in time on ehdottomasti suositeltava hankinta. Järkevän pelintallennustoiminnon ansiosta tämä julkaisu sopii pelattavaksi kannettavalla konsolilla myös lyhyemmissä pelirupeamissa. Peliboxi tarjoilee Partners in Timelle neljä boksitähteä.

pisteet: 4/5

Nimen perusteella voi päätellä, että kyseessä on jalkapallopeli, mutta tosiasiassa tämä futispläjäys poikkeaa aivan selkeästi tavallisesta palloilusta. Mario Smash Football jättää sääntöjen tulkinnan sikseen ja tarjoaa huippuvauhdikasta futista tuttujen Mario-hahmojen johdolla. Tavoitteena on saada pallo vastustajan maaliin keinoja kaihtamatta, jos ei muuten niin kentälle hyppäävän jättiläis-Bowserin tai suurikokoisten kilpikonnakuorten avustuksella. Pienet jäynät ja pommit kuuluvat siis pelin henkeen. Myös vauhdikkaat taklaukset ja pyrähdykset ovat olennaisesti pelissä mukana.

Mario Smash Football on ehdottomasti parhaimmillaan vähintäänkin kahden pelaajan yhtäaikaisissa otteluissa – silloin pelistä tulee yhtä maalijuhlaa ja tiukkaa vääntöä. Enimmillään futistohinassa voi olla mukana neljä pelaajaa. Hauska yksinpelitilakin on tarjolla Cup-otteluiden muodossa – tiukkojen sääntöjen puuttuessa koneen ohjaama joukkuekin tarjoaa mukavasti vastusta. Grafiikka ja äänimaailma ovat värikästä ja elävää Nintendo-laatua, juuri sellaista mitä viihdyttävältä peliltä voisi odottaakin. Myöskin futissankareiden ohjailu kentällä onnistuu sulavasti ilman minkäänlaista kitkaa.

Tässäpä vallan mainio ja mukaansa tempaava bilepeli, joka jaksaa innostaa jonkun aikaa myös yksinpelinä. Samalla peli on myös osoitus siitä, ettei GameCube-konsoli ole suinkaan mihinkään häviämässä, vaan uusia mielenkiintoisia pelejä julkaistaan edelleen. Mario Smash Football sijoittuu peliviihteenä, ja erityisesti moninpeliviihteenä terävimpään kärkeen, joten Peliboksi tarjoilee sille täydet viisi tähteä.

pisteet: 5/5

Jo Super Nintendolta alkunsa saanut Mario Kart -pelisarja on jo klassikon maineessa, ja odotuksia toki kohdistuu tätä uutuuttakin kohtaan. Pelissä siis ajetaan kartingradoilla joko kilpailuna, aika-ajona tai tehtäväpohjaisesti. Ehkä kaikkein hauskin pelitila on juurikin kartingkilpailut, jossa voi hyvin valittujen ajolinjojen lisäksi kerätä menestystä tekemällä pientä jäynää kilpakumppaneille. Peli ei todellakaan ole simulaattori, vaan pääpaino on rennonletkeässä radankiertämisessä – tästä johtuen ajotuntumakin on kaukana realistisesta. Pelin grafiikka ja äänet ovat aivan kelvollista tasoa, ja värikäs grafiikka hassunnäköisine hahmoineen tuokin mieleen Mario-pelejä laidasta laitaan.

Teknisesti peli on viimeisen päälle hyvin viimeistelty niin käytettävyydeltään kuin muultakin toiminnaltaan. Pelitilanteet ja ennätykset tallentuvat muistiin huomaamattoman ripeästi ja pelin valikot ovat selkeitä ja helppokäyttöisiä.

Entä sitten se itse pelattavuus? Kuten Nintendolta voikin jo odottaa, niin Mario Kart DS on erittäin viihdyttävä pelipaketti, jonka pariin pääsee hyppäämään nopeasti. Miinuspuolelle listattavan hiukan vanhahtavan graafisen olemuksen unohtaa helposti pelin tiimellyksessä. Ainoastaan aika-ajojen mielekkyyttä jäin hiukan epäilemään, sillä tyhjän radan kiertäminen alkaa helposti pitkästyttämään muuten niin vauhdikkaassa pelissä.

Tämä peli on juuri sellaista harmittoman hauskaa ja helposti omaksuttavaa peliviihdettä, jota monet tuntuvat edelleen kaipaavan. Nintendon DS-konsoli tarvitsee juurikin Mario Kart DS:n kaltaisia idealtaan yksinkertaisia mutta pelattavuudeltaan hiottuja julkaisuja. Peliboksi on jälleen anteliaalla päällä ja täräyttää pöytään täydet viisi tähteä. Kannettavan pelikoneen kaahailupeli on tässä muodossa juurikin parhaimmillaan.

pisteet: 5/5