MotorStorm-pelisarjalla on varsin hyvä kaiku Playstation-pelaajien keskuudessa, joten myös tältä Playstation Portablen Arctic Edge-versiolta olisi lupa odottaa kohtuullisen mukavaa suoritusta. Kyseessä on siis ajopeli, jossa kaahataan kilpaa varsin monenmoisilla radoilla, ja Motorstormille tyypillisesti usein hiukan keskivertoa “rosoisemmassa” ympäristössä – yksityiskohtaisten ajosimulaattoripelien ystävät eivät siis löydä tästä pelistä ovaalinkiertelyä sitten lainkaan.

Ratojen rosoisuus jatkuu myös grafiikan ja ääniraidan puolella, sillä pelistä on tehty hyvinkin räyhäkäs ja vauhdikas kokonaisuus. Paikoitellen pelin musiikkivalinnat tosin koettelevat sietokynnystä muka-trendikkäillä säksätyksillä ja päälleliimatuilla särökitaroilla, mutta jos tuon “liukuhihnapoprockin” pystyy jättämään sivuseikaksi, pelistä kuoriutuu nautittava ja onnistunut kaahailukokonaisuus.

Nimen mukaisesti pelissä pyöritään lumisissa ja kuraisissa maastoissa, joten vaaleat sävyt ovat päivän sana, vaikka seasta löytyy kuraisempaakin maastoa. Ratasuunnittelu on piristävän monipuolista, ja Arctic Edgen radoilla löytyy jatkuvasti useita vaihtoehtoisia reittejä, joita viisaasti valitsemalla pääsee nopeisiin kierrosaikoihin. Tämä monipuolisuus poistaa rajoittuneempien ajopelien “rännissä ajamisen tunteen”, kun pelaajaa ei sidota korkeilla aidoilla yhteen tarkasti määriteltyyn ajouraan. Pelattavuus on myös kohdillaan ja analogisen ohjaintatin avulla auto (tai muu kulkupeli) tottelee pelaajan toivomuksia varsin mukavasti. Eri ajoneuvoilla on erilaisia ominaisuuksia, joihin pitää totutella, mutta yleisesti ottaen ohjaus on onnistuneesti toteutettu.

MotorStorm Arctic Edge on kieltämättä PSP:n ajopelien parhaimmistoa. Puhtaiden ajopelien valikoima ei ole mitenkään hurjan laaja PSP:llä, joten Arctic Edge vakiinnuttaa siinäkin mielessä paikkaansa genren ystävien pelihyllyssä. Samantyyppiseen kaahailuun pääsee tutustumaan myös esimerkiksi aiemmin julkaistussa ja toimivaksi peliksi osoittautuneessa ATV Offroad Fury Prossa, mutta toki MotorStorm on tuoreutensa myötä turvanmitan verran edellä vanhempaa kilpailijaansa. Monipuolisuus, tyylikäs grafiikka ja onnistunut ohjattavuus muodostavat tasaisen vahvan kaahailupaketin.

Wipeout HD Fury on tuorein tulokas jo vuonna 1995 aloittaneeseen ajopelisarjaan. Tällä kertaa konsolina on Playstation 3 ja kuvakin on nykypäivän mukaisessa teräväpiirtotarkkuudessa, kuten nimestä sopii olettaakin.

Wipeout eroaa tavallisista ajopeleistä lähes kaikin tavoin: kulkupelissä ei ole renkaita alkuunkaan, vaan pelissä kierretään ilmassa leijuvilla aluksilla futuristisen näköisiä ratoja ja mielikuvitusmaailmoita. Wipeout-pelisarja on tunnettu huimasta vauhdin tunteesta, ja sitä on kyllä tarjolla tässäkin versiossa: maisemat vilistävät niin hurjaa tahtia, ettei katsetta ehdi juurikaan siirtelemään radan ulkopuolelle. Menestyksekäs pelaaminen vaatii keskimääräistä nopeampia refleksejä ja sormia, sillä tilanteet tulevat radalla vastaan erittäin nopeasti.

Wipeout tarjoaa useampia erilaisia pelitiloja, jossa kilpaillaan muita leijuvia kuskeja vastaan, yritetään eliminoida heitä tai ajetaan mahdollisimman vauhdikkaita aika-ajokierroksia. Pelitestaajaa miellytti eniten Racebox-valikosta löytyvä Pikakierrostila, jossa vapaavalintaista rataa tahkotaan aika-ajotyylillä niin kauan kuin intoa riittää, jonka jälkeen katsotaan, millä kierroksella kellotettiin nopein aika ja onko siitä jopa rataennätykseksi. Ennätysten tavoittelua kirittää haamualus, joka kulkee radalla nopeimman kierrosajan tahtiin. Jos tämän läpinäkyvän kuvatuksen saa pidettyä takanaan, on uusi kierrosennätys varma juttu.

Graafisesti Wipeout HD Fury on herkkua silmille, varsinkin jos sattuu pitämään pelin futuristisista maisemista. Perinteisten autopelien ystävä ei välttämättä tälle visuaaliselle ilmeelle lämpene, mutta kuka tahansa näkee, että grafiikkaan ja ruudunpäivitysnopeuteen on todellakin panostettu. Wipeoutin ääniraita on melko mitäänsanomatonta “liukuhihnateknoa” ja leijuvien alusten huminaa. Ohjaus on… no, se on aika leijuva, kuten on ohjattavat aluksetkin. Paikoitellen aluksen ohjaustuntuma on häiritsevän epämääräinen eikä huima vauhtikaan juuri helpota urakkaa, mutta jo muutamien ratakierrosten jälkeen Wipeoutissa on jotain omalla tavallaan koukuttavaa vauhdin hurmaa. Voisikin sanoa, että Wipeout on ihan oma maailmansa, johon pätee omanlaisensa fysiikan lait ja pelisäännöt.

Jos Wipeout on aiemmin miellyttänyt, ei Wipeout HD Furykaan tuota pettymystä. Perinteiseksi autopeliksi tätä ei voi sanoa, eikä monet moottoriurheilun ystävät edelleenkään lämpene tälle ilmakaahailulle, mutta kokeilemallahan se selviää – jos vielä et ole Wipeouteihin tutustunut, nyt olisi jo korkea aika. Sen jälkeen voit muodostaa oman mielipiteesi siitä, pitääkö kaahailupelissä olla neljä rengasta kulkupeliä kohden.

Olihan se jo korkea aika saada Gran Turismo myös kannettavalle pelikonsolille! Testaamme tällä kertaa Playstation Portablen Gran Turismo-pelin, joka pohjautuu Sonyn isommilla konsoleilla mainetta niittäneeseen autopelisarjaan. Peli on saatavilla PSP:lle sekä UMD-levynä että latausversiona.

Gran Turismoa aiemmin pelanneet ovat välittömästi kuin kotonaan tämän uutuuden parissa. Peli on GT:n näköinen jo valikoista alkaen, ja sama linja jatkuu myös itse ajo-osuuksiin – tämä peli näyttää PSP:n rahkeet huomioonottaen erittäin hyvältä! Käsikonsolille on saatu pakattua grafiikan lisäksi sitä samaa ajamisen riemua ja tarkkaa pelattavuutta, josta Gran Turismot ennestäänkin tunnetaan. Ajotuntuma vaihtelee alla olevan auton mukaan, kuten myös tienpinnan mukaan – sorapätkillä luistellaan paljon letkeämmin kuin kuumalla asfaltilla. Pelin edetessä tilipussi karttuu ja autokauppa kutsuu – entistä parempien automallien hankinta on Gran Turismon päällimmäinen porkkana, jonka takia kärkipaikoista kannattaa taistella.

Kokonaisuutena PSP:n Gran Turismo tarjoaa laihdutetun ja karsitun version suositusta autopelistä, mutta tärkeimmät ominaisuudet ja hyvä pelattavuus ovat tässäkin läsnä – PSP-muunnos on siis onnistunut kohtuullisen hyvin. Jos autopelit ovat lähellä sydäntäsi ja hyllystä löytyy jokin Playstation Portablen versio, niin Gran Turismo on ehdottomasti harkinnan arvoinen hankinta.

Little Big Planet on lapsille ja miksei tietysti vähän vanhemmillekin pelaajille sopiva sadunomainen tasoloikkapeli, jossa seikkaillaan unimaailmoissa. Graafinen ilme on tässäkin tapauksessa tutunoloinen ja leppoisilla musiikkitaustoilla tahditettu äänimaailmakin tukee hienosti seikkailua – audiovisuaalinen nautinto on siis kohdallaan.

Little Big Planetin letkeä pelattavuus on pääosin säilynyt mukana myös PSP-versiossa, vaikkei meno ihan Playstation 3:n veroista olekaan. Eniten Little Big Planet kärsii PSPgo:n hankalasti sijoitelluista ohjainpainikkeista, mutta vanhemmilla taskukonsolimalleilla tämä ei niinkään ole ongelmanana.

Little Big Planet sopii hienosti PSP:lle, sillä pelikentät ovat aika nopeita pyrähdyksiä ja sopivat pelattaviksi pienemmissäkin pätkissä – näin ollen kynnys peliin uppoutumiseen ei ole liian korkealla. Sisältönsä puolesta peli sopii lähes kaikenikäisille, sillä tämä unimaailma vaikuttaa varsin harmittomalta paikalta.

Tässäpä on tarjolla käyttökelpoista ja harmitonta peliviihdettä lapsille ja lapsenmielisille. PSP:n Little Big Planet on hiukan esikuvaansa vaisumpi kokonaisuus, mutta ansaitsee kuitenkin paikkansa PSP:n pelivalikoimassa, sillä laadukkaasti toteutettuja tasoloikkia ei ole liikaa tälle konsolille ilmestynyt.

Tekniikkaparkin peliosiossa esitellään tällä kertaa PSPgo -käsikonsoli, joka on Sonyn uusin julkaisu konsolipelaamisen saralla. PSPgo on kooltaan selvästi pienempi kuin edelliset PSP-mallit, ja tärkeimpiä ulkomittojen pienentämisen mahdollistavia yksityiskohtia ovat pienempi näyttö, UMD-levyaseman puuttuminen ja liukukansirakenne. PSPgo on valmistajan mukaan suunnattu erityisesti nuorille aikuisille digikäyttäjille.

Playstation Portable on siis kokenut melkoisen muutoksen aiempaan verrattuna – nyt pelit täytyy ladata netin kautta Sonyn omasta pelikaupasta, sillä UMD-levyjä ei voi tässä konsolissa käyttää. Playstation Store-kauppapaikka toimii suhteellisen näppärästi ja selkeästi, joskin pelien lataaminen ottaa oman aikansa – esimerkiksi uuden Gran Turismon latauspaketin koko on yli gigatavun – nopeammallakin yhteydellä lataamiseen vierähtää jonkinmoinen tovi.

PSPgo:n näyttö on edellismallia pienempi, mutta silti tässä 3,78″ ruudussa on saman verran pikseleitä kuin suurempikokoisissa malleissa, joten näytön kuva on aavistuksen aiempaa terävämpi. Peliohjainpainikkeet löytyvät tässä mallissa liukumekanismilla varustetun näytön alta, ja nimenomaan näppäinten sijoittelussa onkin PSPgo:n suurin ongelma: uusi muotoilu on tehty pelattavuuden kustannuksella. Kapeampi konsoli ei oikein meinaa sopia käteen ja liukas takakansi vielä korostaa hankaluutta. Perinteinen ristiohjain ja neljän painikkeen rykelmä toimivat entistä kapeammassa laitteessa kohtuullisesti, mutta analogisen tattiohjaimen sijoittelu on kertakaikkiaan käsittämätön – ainakaan allekirjoittaneen sormet eivät millään meinaa venyä analogiohjaimelle ja sormet väsyvät alta aikayksikön tattiohjaimelle kurotellessa. Vanhan PSP-mallin ohjainten toteutus on tuntuvasti parempi kuin tässä uutuudessa. On kai nämä ergonomia-asiat jossain määrin myös yksilökohtaisia, joten kannattaa siis tarkistaa PSPgo:n sopivuus omille sormille ja mieluummin valita edelleen myynnissä oleva perinteinen PSP-versio, jos go-mallin käytettävyys tuntuu hankalalta.

Takaapäin katsottuna PSPgo näyttää tältä. Takakansi on tehty liukkaasta muovista, joten vauhdikkaiden pelihetkien lomassa on syytä varoa, ettei konsoli lipsahda kädestä lattialle…

Jos näppäinasettelun kanssa tulee toimeen, on PSPgo muilta osin näppärä ja jämptisti toimiva pelikonsoli. Liukukansimekanismi on kestävän tuntuinen ja äänentoistokin on laitteen koko huomioonottaen käyttökelpoista ainakin pelien äänitehosteiden kuunteluun. Liitäntäpuolelta löytyy tavallinen kuulokeliitin, mutta USB-liitin on valitettavasti muutettu aiemmassa mallissa olleesta standardinmukaisesta mini-USB-liittimestä PSP:n omaksi erikoisliittimeksi, joten pakkauksen mukana tullut erikois-USB-johto on syytä pitää tarkasti tallessa, mikäli mielii latailla virtaa akkuihin tai vaikkapa siirtää musiikkia tietokoneelta konsoliin.

Yhteenveto

PSPgo täydentää kannettavien pleikkareiden mallistoa hiukan pienemmällä koollaan, mutta UMD-aseman puuttuminen herättää kysymyksiä – pyrkiikö Sony pikkuhiljaa eroon tästä levyformaatista, ja löytyykö kauppojen hyllyiltä jatkossakin uutuuspelejä UMD-muodossa? Tulevaisuus näyttää, miten UMD:ien käy, mutta tässä ja nyt PSPgo tekee positiivisen vaikutuksen latausaikojen hienoisen nopeutumisen ja levyjenvaihtorumban puuttumisen myötä. Entistä tiiviimpi ohjausnäppäinten asettelu herättää kuitenkin pientä murinaa.

Ilahduttavaa pelissä on se, että sen on käsikirjoittanut alkuperäisten Ghostbusters -elokuvien tapaan Aykroyd ja Ramis. Myös alkuperäinen näyttelijäkaarti on saatu ainakin suurinpiirtein kasaan. Perushaamujengiin kuuluneet henkilöt on saatu mukaan omine äänineen ja hahmotkin ovat tunnistettavissa mainiosti.

Haamujengi on palkannut harjoittelijaksi joukkoihinsa uuden alokkaan, Sinut. Pelin alussa on paljon harjoittelumaista toimintaa ja muut jengin jäsenet ohjeistavat aseiden ja muiden vehkeiden käytössä. Eihän vaarallisten yliluonnolisten voimien kanssa pidä leikkiä ilman asiaan kuuluvaa koulutusta. Vaikka harjoittelupätkä saattaa tuntua turhalta, niin siitä tulee olemaan hyötyä pelin edetessä. Ja ilo alkaakin todenteolla, kun päästään tositoimiin.

Pelin käsikirjoitus on hyvä ja siihen on saatu oivallisesti lisättyä sitä vanhaa elokuvista tuttua huumoria aaveiden metsästyksen oheen. Ja niin sen pitää ollakin, huumori tekee pelistä paljon rennomman ja on jopa jollain tasolla kantava voima. Pelissä on mukana myös vanhoja elokuvista tuttuja pahiksia. Pelissä edetään kummittelusta toiseen ja yritetään ratkoa erilaisia arvoituksia aaveiden metsästyksen ohessa.

Pelin ulkoasu on sarjakuvamainen ja välivideot vievät tarinaa sulavasti eteenpäin ja tekevät pelistä elokuvamaisen. Pelattavuus on hyvällä tasolla ja ohjauksen kanssa pääsee sinuiksi kohtalaisen nopeasti. Alussa toki hahmon liikkuvuus ja kävelytyyli vaikuttaa hieman kömpelöltä, mutta siihenkin tottuu.

Aaveiden metsästys ei ole perinteistä räiskintää, kuten voisi olettaa. Pelaajan täytyy osata käyttää oikeita aseita oikeassa paikassa ja usein vieläpä yhteistyössä muiden jengiläisten kanssa. Tilanteissa on käytettävä päätään ja hierottava aivonystyröitään, jotta aave saadaan tuhottua. Ja ensiksi se on tietysti löydettävä. Etsinnässä voi käyttää apuna elokuvistakin tuttua ”aavemittaria”, joka hälyttää aaveen ollessa lähellä.

Monella oli varmasti epäilyksensä tästä pelistä, joskus elokuvien peliversiot kun tuppaavat olemaan vähän sinne päin. Ghostbusters -peli onnistuu kuitenkin tuomaan hienosti takaisin saman tunnelman kuin elokuvissa, ja siitä täytyy jakaa erityiskiitosta pelin tekijöille. Tätä uskaltaa suositella jopa kovimmalle Ghostbusters -fanille, sekä myös sellaisille, jotka eivät ole elokuvia koskaan edes nähneet. Elokuvia katsoneet toki saavat pelistä enemmän iloa irti.

Mutta jos luulet ostavasi perinteisen räiskintäpelin, niin tulet varmasti pettymään. Ghostbusters on enimmäkseen hiiviskelyä, pohtimista ja arvoitusten ratkaisemista. Mutta kun tunnelma on saatu pakattua peliin näin hyvin, pelin parissa viihtyy varmasti useampia tunteja, jopa päiviä.

Peliboxi antaa pelille 4 ja puoli tähteä ja toivottaa kaikille pelon ja naurun sekaisia pelihetkiä!

Pelätkää aaveet ja muut kummajaiset! Ghostbusters eli haamujengi on täällä
taas! Kahden elokuvan jälkeen on jo pitkään lupailtu kolmatta osaa, ja nyt
se on tullut. Mutta ei elokuvana vaan videopelinä. Peliboxi sai
pelattavakseen Ghostbusters -pelin Playstation 2 -konsolille. Ghostbusters
-peli on virallisesti sarjan kolmas osa, jota ei koskaan valkokankailla
nähty. Mutta toimiihan se näinkin, ja ehkä joku päivä kyseinen jengi nähdään
vielä myös valkokankailla. Puhutaan siis arvostelussakin Ghostbusters
-sarjan kolmannesta osasta.

 Ilahduttavaa pelissä on se, että sen on käsikirjoittanut alkuperäisten
Ghostbusters -elokuvien tapaan Aykroyd ja Ramis. Myös alkuperäinen
näyttelijäkaarti on saatu ainakin suurinpiirtein kasaan. Perus haamujengiin
kuuluneet henkilöt on saatu mukaan omine äänineen ja hahmotkin ovat
tunnistettavissa mainiosti.

 Haamujengi on palkannut harjoittelijaksi joukkoihinsa uuden alokkaan,
Sinut. Pelin alussa on paljon harjoittelumaista toimintaa ja muut jengin
jäsenet ohjeistavat aseiden ja muiden vehkeiden käytössä. Eihän vaarallisten
yliluonnolisten voimien kanssa pidä leikkiä ilman asiaan kuuluvaa
koulutusta. Vaikka harjoittelupätkä saattaa tuntua turhalta, niin siitä
tulee olemaan hyötyä pelin edetessä. Ja ilo alkaakin todenteolla, kun
päästään tositoimiin.

 Pelin käsikirjoitus on hyvä ja siihen on saatu oivallisesti lisättyä sitä
vanhaa elokuvista tuttua huumoria aaveiden metsästyksen oheen. Ja niin sen
pitää ollakin, huumori tekee pelistä paljon rennomman ja on jopa jollain
tasolla kantava voima. Pelissä on mukana myös vanhoja elokuvista tuttuja
pahiksia. Pelissä edetään kummittelusta toiseen ja yritetään ratkoa
erilaisia arvoituksia aaveiden metsästyksen ohessa.

 Pelin ulkoasu on sarjakuvamainen ja välivideot vievät tarinaa sulavasti
eteenpäin ja tekevät pelistä elokuvamaisen. Pelattavuus on hyvällä tasolla
ja ohjauksen kanssa pääsee sinuiksi kohtalaisen nopeasti. Alussa toki hahmon
liikkuvuus ja kävelytyyli vaikuttaa hieman kömpelöltä, mutta siihenkin
tottuu.

 Aaveiden metsästys ei ole peristeistä räiskintää, kuten voisi olettaa.
Pelaajan täytyy osata käyttää oikeita aseita oikeassa paikassa ja usein
vieläpä yhteistyössä muiden jengiläisten kanssa. Tilanteissa on käytettävä
päätään ja hierottava aivonystyröitään, jotta aave saadaan tuhottua. Ja
ensiksi se on tietysti löydettävä. Etsinnässä voi käyttää apuna
elokuvistakin tuttua ”aavemittaria”, joka hälyttää aaveen ollessa lähellä.

 Monella oli varmasti epäilyksensä tästä pelistä, joskus elokuvien
peliversiot kun tuppaavat olemaan vähän sinne päin. Ghostbusters -peli
onnistuu kuitenkin tuomaan hienosti takaisin saman tunnelman kuin
elokuvissa, ja siitä täytyy jakaa erityiskiitosta pelin tekijöille. Tätä
uskaltaa suositella jopa kovimmalle Ghostbusters -fanille, sekä myös
sellaisille, jotka eivät ole elokuvia koskaan edes nähneet. Elokuvia
katsoneet toki saavat pelistä enemmän iloa irti.

 Mutta jos luulet ostavasi perinteisen räiskintäpelin, niin tulet varmasti
pettymään. Ghostbusters on enimmäkseen hiiviskelyä, pohtimista ja
arvoitusten ratkaisemista. Mutta kun tunnelma on saatu pakattua peliin näin
hyvin, pelin parissa viihtyy varmasti useampia tunteja, jopa päiviä.

 Peliboxi antaa pelille 4 ja puoli tähteä ja toivottaa kaikille pelon ja
naurun sekaisia pelihetkiä!

Buzz: Suomen neropatti jatkaa visailupelien sarjaa suomenkielisten kysymysten ja juontojen voimin. Jälleen siis tarvitaan kasa Buzz-summereita, ja mielellään myös neljä kilpailuhenkistä pelaajaa television äärelle. Buzz: Suomen neropatti tarjoaa pelattavaksi kolme vaihtoehtoa: yksinpelin, moninpelin sekä nettipelin.

Yksinpeli on sinänsä ihan toimiva tapaus, mutta Buzz-juontajan samojen vitsien jankkaaminen alkaa nopeasti käydä rasittavaksi, ja yksinpelin toivoisi etenevän rivakammin kysymyksestä toiseen. Suomen neropatissa yksinpeli on muutenkin jäänyt toissijaiseen asemaan, sillä ruutuun marssitetaan kierroksesta toiseen vain pelkkiä monivalintakysymyksiä muutamista aihealueista. No, kohtuuden nimissä on pakko myöntää, että ei tätä peliä ole pohjimmiltaan tarkoitettukaan yksin pelattavaksi.

Buzz: Suomen neropatin paras särmä saadaan esille vasta sitten, kun päästään moninpelin pariin. Kahdesta neljään pelaajaa voi osallistua visailuun saman ruudun äärellä, ja netin kautta voi pelata myös “Sohvien taistoksi” nimettyä moninpeliä. Tietynlainen sisäänrakennettu kilpailuvietti nousee väistämättä pintaan, kun tiedoista otetaan mittaa isommalla porukalla.

Peli on kokonaisuudessaan ansiokkaasti suomennettu, joten kielimuuri ei tule esteeksi pelaajien väliin – tämä onkin toimivan tietovisailun perusedellytys Suomen markkinoilla. Vaikka ruudussa siellä ja täällä Suomen lippuja vilahteleekin, niin mitään yltiöpäistä isänmaallisuutta pelistä ei kuitenkaan löydy – päinvastoin. Kysymykset ovat tuttuun buzz-tyyliin kansainvälisiä, ja Suomeen liittyviin kysymyksiin ei meinaa törmätä sitten millään. Olisin jotenkin toivonut, että Suomen neropatti -nimellä markkinoitava tietovisailu sisältäisi “Suomi” -aihealueen, jossa pääsisi mittelemään kotimaantuntemuksesta. Nyt on kuitenkin tyytyminen vain ulkomaisia aiheita koskeviin, mutta hyvin suomennettuihin kysymyksiin.

Buzz: Suomen neropatti tarjoaa hauskaa viihdettä illanistujaisiin ja toimii mainiosti pieninä annoksina, mutta itseään toistava ääniraita ja lukuisat välianimaatiot alkavat puuduttaa pidemmän päälle. Aikaisempiin Buzz-peleihin tutustuneille Suomen neropatti ei ole mitenkään mullistavaa uutuus, mutta toki uudet kysymykset ja online-pelimahdollisuus saattavat innostaakin uutuuden hankintaan. Peliboxi läväyttää Buzzille kolme boksitähteä.

Singstar Suomipopin biisilista on varsin vakuuttavaa luettavaa: mukana on kasa suomalaisen musiikin suurnimiä, eikä joukosta löydy moniakaan hutikappaleita – jos on sattunut kuuntelemaan radiota viime vuosien aikana, nämä biisit ovat kyllä tulleet tutuiksi. Kattauksessa mennään laidasta laitaan: vauhdikasta jytkettä edustavat esimerkiksi Aikakone ja Movetron, räpin ystävät voivat riimitellä vaikkapa Elastisen ja Fintelligensin tahtiin ja nykypoppia edustavat omalla tavallaan Anna Aberu, PMMP, Irina ja niin edelleen. Vaikka biisimateriaali on tutunkuuloista, niin laulunautinto ei pääse tälläkään levyllä nousemaan Singstarin alkuaikojen tasolle, sillä monet näistä pop-hiteistä ovat yllättävän haastavia laulettavia, ja mikkiin saa lauleskella ihan tosissaan, ettei pistesaldo jää amatööritasolle. Oli miten oli, kotimaisen musiikin ystävät löytävät Singstar SuomiPopista paljon mukavia biisejä ja hauskoja hetkiä.

Kansainvälistä tähtisadetta puolestaan edustaa Singstar Pop Edition. Tämän julkaisun biisikattaus on jossain määrin kahtiajakoinen – mukana on monia tuttuja nykyhittejä, mutta toinen puolisko kappalelistasta on huomattavasti tuntemattomampaa materiaalia Suomesta päin katsoen. Jos MusicTV:llä pyörivät uutuudet ovat mieluisaa  laulettavaa, Pop Editionin hankinta voi olla hyväkin veto. Muille biisikattaus saattaa jäädä hiukan hitaasti avautuvaksi, vaikka muutama megaleka joukosta löytyykin.

Little Big Planet on tasoloikkapeli, jossa seikkaillaan ja pompitaan värikkäissä unimaailmoissa. Kenttiin on luotu näennäistä kolmiulotteisuutta, vaikka todellisuudessa hahmo pystyy liikkumaan normaalin sivusuuntaisen köpöttelyn lisäksi vain muutaman pykälän verran syvyyssuunnassa. Tämä efekti toimii kuitenkin mainiosti, ja luo mukavia mahdollisuuksia pelikenttien toteuttamiseen. Monipuolisuuden lisäksi pelin kentät ovat graafisesti hämmästyttävän komeita – maisemat ja grafiikat vaihtelevat näyttävästi kentän teeman mukaan, ja myös musiikin vauhdittama äänimaailma myötäilee onnistuneesti ruudun näkymiä. Kaiken kaikkiaan voi ihan hyvillä mielin sanoa, että Little Big Planetin audiovisuaalinen toteutus on erittäin onnistunut ja tasapainoinen.

Näyttävien puitteiden ohella Little Big Planet tekee vaikutuksen tunnokkaalla ja johdonmukaisella pelattavuudellaan. Pelihahmon liikkeet, hypyt, roikkumiset ja ilmalennot on toteutettu todellista maailmaa mukaillen, mutta kuitenkin satumaailmaan sopivasti, ja hahmo voi hyppimisen ohella esimerkiksi raahata, työntää, töniä ja kaataa erilaisia esineitä. Jottei koko pelikokemus olisi pelkää läpijuoksemista, unimaailmassa tulee vastaan usein pieniä pulmia, joihin pitää keksiä ratkaisu ympäristöä ja kerättyjä esineitä hyödyntäen. Nämä pikku pulmat ja oveliin paikkoihin piilotetut esineet pitävätkin pelin mielenkiintoisena pitkän aikaa.

Vaikka Little Big Planet tuntuisi olevan suunniteltu lapsipelaajia silmällä pitäen, sen parissa viihtyvät myös hiukan varttuneemmat pelaajat. Värikäs ja hauskannäköinen pelimaailma tuo mukanaan tuulahduksen lapsuuden satujen viehätystä, joten Little Big Planet on hyvä esimerkki aidosta koko perheen pelistä.

Playstation 3:n Little Big Planet oli merkittävä uutuus jo julkaisuhetkellä, ja peli on sittemmin kerännyt laajasti kehuja, ja ihan syystäkin. Little Big Planet näyttää, mihin Pleikka-kolmonen osaavien pelintekijöiden käsissä pystyy – tässä pelissä komea ulkokuori ja sujuva pelattavuus muodostavat niin mainion kokonaisuuden, että peliboxi ei voi muuta kuin antaa tälle tasoloikinnalle täydet viisi boksitähteä.

Peli yllättää positiivisesti heti alkuunsa. Valikkotekstit ovat suomea, mikä ei sinänsä ole vielä suuri juhlan aihe, mutta kun ensimmäinen pelivideo jyrähtää käyntiin on ilon aihe suuri; hahmot puhuvat suomea ja vielä sujuvaa sellaista. Myös itse pelitilanteessa komennot tulevat suomeksi ja tämä tekee pelaamisesta erittäin miellyttävää.

Suomen kielen lisäksi pelistä löytyy paljon muutakin kehumisen aihetta. Grafiikka on juurikin niin hyvää mihin Playstation 3 konsoli kykenee ja hahmoanimaatiot ovat kiitettävällä tasolla. Ohjaus on toteutettu hyvin ja sopivan yksinkertaisesti. Kaikki tarvittavat liikkeet ja toiminnot oppii ensimmäisen kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen.

Vaikeustasoja on valittavissa 3 kappaletta, ja vaikeimmalla tasolla hengissä säilyminen on paikoitellen tuskan ja hien takana. Keskittymisen herpaantumisesta sakotetaan lähes samantien kuolettavalla sarjatulituksella. Helpoimmalla tasolla peli taas on niin helppo, että pikkulapsikin tai sellainen ihminen joka ei ikinä ole pelikonsoleihin koskenutkaan, osaa edetä pelissä. Resistance 2:sessa on myös verkkopeliominaisuus, jossa voi liittyä esimerkiksi 60 pelaajan verkkosotaan. Tätä ominaisuutta Peliboxi ei valitettavasti ehtinyt sen lähemmin tarkastella, mutta huhut kertovat että myös tällä puolella peli toimii.

Resistance 2 taitaa olla arvostelun kirjoittajalle ensimmäinen peli, josta ei löydy mitään valittamisen aihetta. Jos on toiminta- ja räiskintäpelien fani, niin tätä peliä ei kannata jättää hankkimatta. Tämä peli on täyden 5 tähden arvoinen!