Tekniikkaparkki.fi

Peliboksin syyskausi avataan musiikintäyteisissä tunnelmissa, kun esittelyyn saapuu uunituore Playstation 2:n musiikkipeli Singstar SuomiRock. Peli on tällä kertaa täysin suomenkielinen valikot ja muut tekstit mukaanlukien, joten kielimuuri ei ainakaan muodostu lauluhuvittelun esteeksi. Käännöksissä ollaan tehty aivan kelvollista työtä, ja biisivalikoimakin vaikuttaa onnistuneelta.

Mukaan ovat päässeet esimerkiksi suomirockin suuret nimet Apulanta, Popeda ja Eppu Normaali. Kevyempää poppia bändikattausessa edustavat ainakin PMMP, TikTak, Indica ja Stella. Ja onpa mukaan päässyt Paula Koivuniemenkin biisi. Biisilistaa selaillessa voi vain todeta, että koossa on hyvin harkittu ja tasapainoinen kokonaisuus – tästä listasta pitäisi löytyä lähes kenelle tahansa muutama mieleinen biisi.

Pelin toiminta noudattelee vanhaa tuttua kaavaa, kerrataan se tässä varmuuden vuoksi. Singstar SuomiRockissa siis lauletaan biisejä erityisiin Playstation mikrofoneihin, jotka on puolestaan kytketty pelikonsoliin. Ruudussa viipottaa laulun sanojen ohella myös eräänlainen nuotinkorkeuspalkki, johon piirtyy biisin edetessä myös pelaajan todelliset laulusuoritukset. Ja pelaajan laulun tarkkuutta ja nuotteihin osumista analysoimalla jaetaan sitten biisin päätteeksi pelaajalle kokonaispisteet. Kuulostaa ehkä hiukan monimutkaiselta, mutta tämä on oikesti todella suoraviivaista ja hauskaa pelattavaa, johon on kenen tahansa helppoa päästä mukaan.

Peliboxi suosittelee Singstar SuomiRockia kaikille niille, joita kiinnostaa sekä laulaminen että kotimainen pop ja rock. Illanvietoissa ja isommalla porukassa pelatessa Singstar on ehdottomasti parhaimmillaan, mutta kyllä tätä voi tahkota pieninä annoksia ominkin päin – pitäähän sitä nyt hiukan harjoitella, että voi päihittää kaverit seuraavassa Singstar-lauluturnauksessa…

Peliboxi myöntää Singstar SuomiRockille neljä boksitähteä sillä varauksella, että musiikkipelit ylipäänsä kiinnostavat. Mikäli kotimaisen musiikin ja konsolipelin yhdistäminen ei nappaa sinua ollenkaan, niin silloin kannattaa katsella jotain muuta tuotetta pelihyllyn täytteeksi.

Peliboxin arvostelussa on tällä kertaa paljon odotettu ja kohuttu Playstation 3:n Gran Turismo 5 Prologue. Tämä versio on eräänlaista alkusoittoa myöhemmin ilmestyvälle Gran Turismo 5:lle, mutta mistään yhden radan ja kahden automallin demosta ei tokikaan ole kysymys, vaan pelissä on jo tällaisenaankin kohtuullisesti tekemistä. No, tarkalleen ottaen: reilut 70 autoa ja 6 rataa.

Gran Turismo-pelisarja on noussut vuosien saatossa jo eräänlaiseen kulttimaineeseen laadukkaiden moottoriurheilupelien joukossa, ja edellinen Playstation2:lle julkaistu nelosversio oli perinteiden mukaisesti huippuluokan autoviihdettä. Pleikka3:n versiolla on siis suuret odotukset lunastettavanaan, varsinkin kun konsolin tarjoaman teräväpiirtotarkkuuden myötä peliltä odotetaan myös entistä kauniimpia ja tarkempia grafiikoita.

Mitä GT5 Prologue sitten käytännössä tarjoaa? No, ainakin graafiset odotukset saavat kovastikin katetta: niin radan tapahtumat kuin rataa reunustavat maisematkin piirtyvät ruudulle sulavan virheettömästi, ja ennenkaikkea tarkasti. Kun siihen päälle lisätään myös toimiva, joskin hiukan vaisu ääniraita, niin voidaan todeta hyvillä mielin, että audiovisuaalinen kokonaisuus on tässä pelissä hienosti tikissään.

Siitä onkin hyvä siirtyä sen tärkeimmän, eli pelattavuuden pariin. Jo ensimetreiltä alkaen GT5 Prologue tekee pelaajalle selväksi, että nyt ei olla sunnuntaiajelulla eikä arcade-pelihallissa: vikkelä kaarteiden läpäiseminen vaatii tarkkuutta niin ohjauksen kuin nopeudenkin suhteen. Renkaiden rajallinen pito rajoittaa vauhtia, ja liiallinen tilannenopeus kaarteissa lisäilee kierrosaikaan ylimääräisiä sekunteja, kun aika kuluu pidon rajoilla renkaita ulvottaen. Tätä peliä ei hanskata kaasu pohjassa rataa kiertäen, vaan hyvät tulokset vaativat malttia. Autojen mallinnus vaikuttaa tämän tutustumisen perusteella onnistuneelta, sillä jo alkuvaiheen pikkuautoilla on selkeästi omat luonteensa ja suorituskykynsä, jonka huomaa nopeasti radalla.

Pelin pääasiallinen toiminta tapahtuu Events-valikon alla, jossa osallistutaan erilaisiin ratakisoihin. Ylemmälle tasolle nousuun vaaditaan palkintopallisijoitus edellisen luokan jokaisesta osakilpailusta, ja eri osakisoissa taas vaaditaan erilaisia autoja. Auto-ostoksille siis. Kisojen voitosta putoilee tilille rahaa, ja tämä raha palaa hyvinkin nopeasti uusien kilpureiden hankkimiseen. Autotallista voi sitten valkkailla sopivaa kulkinetta käyttöön kilpailujen mukaan. Löytyypä pelistä nopeaa toimintaa kaipaaville myös Arcade-pelitila, jossa pääsee suoraan rataa kiertämään valitsemallaan autolla.

Gran Turismo 5 Prologue on siis vasta johdantoa jollekin tulevalle, mutta jo tällaisenaan peli tarjoaa laadukasta viihdettä autopelien ystäville. Toki Prologuen sisällön keveys, kuten ratojen vähäinen määrä, rajoittaa hiukan innostusta, mutta onneksi hintalappuunkin on raapustettu hiukan normaalia Playstation3-peliä matalampi luku.

Jäämme odottamaan suurella mielenkiinnolla lopullista Gran Turismo 5-julkaisua, ja siinä odotellessa myönnämme GT5 Prologuelle neljä boksitähteä. Pitäähän sitä nyt vähän jättää parantamisen varaa täysversiota silmällä pitäen.

Parappa the Rapper julkaistiin Euroopassa ensimmäiselle Playstation-konsolille vuonna 1998. Oikeastaan voisi sanoa että nykyään huippusuosittujen musapelien kuten Singstarin ja Guitar Heron esi-isä oli juuri Pleikkarin Parappa the Rapper, joka keräsikin mainetta rytmimusiikista kiinnostuneiden pelaajien keskuudessa. Nyt on se hetki, kun tuo 90-luvun klassikko ilmestyy kannettavan konsolin valikoimaan. Tämän viikon Peliboxissa arvostellaan Playstation Portablen versio pelistä Parappa The Rapper.

Parappa-pelissä pelaajan täytyy pysyä rytmissä mukana peliohjaimen eri nappeja naputtelemalla. Opettajahahmo esittää aina näppäilyrivin ensimmäisenä, jonka jälkeen on pelaajan vuoro näpytellä sama identtinen rivi tarkalleen oikeassa rytmissä PSP:n ohjaimella. Jos nyt jotain vertailukuvaa pitää yrittää löytää, niin peli muistuttaa etäisesti Speden speleistäkin tuttua nopeustestiä, jossa pitää näpytellä värillisiä nappeja tarkalleen siinä järjestyksessä kuin ne syttyvät. Erona nopeustestiin on tietysti se, että oikean järjestyksen lisäksi haasteena on myös taustalla soivan musiikin rytmissä pysyminen. Pelaamista helpottaa huomattavasti, jos muistaa pleikkarin ohjaimen näppäinjärjestyksen ulkoa, siis ne napit, joissa on X, ympyrä, neliö, kolmio ja niin edelleen. Myös hyvä rytmitaju on erittäin tarpeellinen varuste, sillä peli käy nopeasti puuduttavaksi, mikäli napinpainallukset eivät ala osua kohdilleen. Mikäli näppäilyt onnistuvat tarpeeksi tarkasti ja rytmin mukaisesti, pääsee pelaaja etenemään seuraavaan tasoon ja biisiin.

Parappa the Rapperin grafiikka on sarjakuvamaisesti piirrettyä ja varsin karkeaa – tällä on varmaankin haettu sitä samaa fiilistä joka oli mukana 90-luvun Parappa-pelissä. Pelaajaa viihdyttävät myöskin animaatiohahmojen seikkailut välivideoissa, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Grafiikka ei kuitenkaan ole pelissä pääasia, vaan suurin määrä pelaajan energiasta kuluu musiikin ja näppäilysarjojen seuraamiseen. Musiikki puolestaan on rentoa rap-musiikkia, jonka sanoitukset johdattavat omalta osaltaan pelissä eteenpäin. Kappaleissa ja niiden rytmityksessä on ihan hauskoja koukkuja, joten sikäli pelin parissa kyllä viihtyy. Pelattavuudesta ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin sen, että peli kyllä tottelee mukisematta niitä näpyttelykomboja, joita pelaaja rämpyttää sisään.

Parappa the Rapper on sisällöllisesti nuoremmillekin pelaajille sopiva julkaisu, joka vaikuttaa suorastaan nykypäiväiseltä sadulta. Niin nuoremmilla kuin vanhemmillakin pelaajilla on taatusti tiukat paikat oikeaa rytmiä takoessa, joten helpoksi tätä peliä ei kuitenkaan voi sanoa – menestyminen pelissä on aika pitkälti kiinni omasta musikaalisuudesta ja sorminäppäryydestä. Siinä vaiheessa, kun oman nopeuden ja näppäryyden rajat alkavat tulla vastaan, alkaa kohdalle sattunut rap-kappale ärsyttämään, sen verran monta kertaa sitä joutuu kuuntelemaan alusta loppuun ennenkuin tason läpäisee.

Parappaa vaivaa jonkinlainen kertakäyttöisyys, sillä loppujen lopuksi kyseessä on aika yksinkertainen pikkupeli, jonka edetessä vain biisit ja taustakuvat muuttuvat ja itse pelaaminen säilyy erästä toiseen samankaltaisena näpyttelynä. Tässä on jälleen käsillä peli, joka jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia: ne, joita rytminäpyttely kiinnostaa, viihtyvät pelin parissa mukavasti jonkin aikaa, kun taas osa porukasta ei jaksa innostua räp-rytmeistä. Peli on kuitenkin hyvin PSP:lle käännetty, eikä suuria ongelmia noussut testissä esille, joten Parappa the Rapper ansaitsee mainiosti kolme boxitähteä.

Peliboxissa arvostellaan tällä kertaa Playstation 3-konsolin uutuuspeli Everybody’s Golf: World Tour. Jo nimestäkin voidaan päätellä, että kyseessä on koko perheelle sopiva golf-peli, jota on höystetty rennolla meiningillä sekä pirteällä kuva- ja äänimaailmalla.

Golfin päälinjat jokainen varmasti tietääkin – tarkoituksena on saada pallo mahdollisimman vähillä lyönneillä väylän päässä olevaan reikään. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei loppujenlopuksi olekaan aivan helppoa. Everybody’s Golfin pallonlyönti toimii kolmella X-napin painalluksella – ensimmäisellä vapautetaan lyönninvoimakkuusmittari liikkeelle, toisella näpäytyksellä valitaan lyönnin voimakkuus ja kolmannella tarkkuus. Varsinkin kolmas näppäimen painallus on erittäin tärkeä jokaisessa lyöntisuorituksessa, sillä väärin ajoitettu X:n painallus pilaa lyönnin täysin – joko pallo karkaa aivan väärään suuntaan tai nytkähtää vain metrin tai pari eteenpäin. Pelin edetessä pelaajan täytyy myös kiinnittää lyönneissään huomiota suuntaukseen, ylä- ja alamäkiin sekä lyöntialustaan – pallo kun liikahtaa viheriöltä aika paljolti eri tavalla kuin hiekkabunkkerista.

Tämä kaikki edellämainittu on hyvin pitkälti tuttua juttua useammasta muustakin golf-pelistä. Everybody’s Golf erottuukin muista golffailuista eniten ulkoasun ja äänimaailman osalta. Kuten Everybody’s Tennis-pelissä, niin myös golfversiossakin pelistä suorastaa pursuilee japanilaistyylisiä vaikutteita. Ei tätä tyyliä nyt ihan animeksi voi sanoa, mutta kyllä se sana väkisin välähtää mielessä pelin edetessä. Oli miten oli, Everybody’s Golfiin tällainen tyyli sopii ihan kohtuullisesti, eikä itse golfaaminen kärsi ulkoisista puitteista. Playstation 3:n graafinen vääntö tuo toki ruudulle entistä kauniimpia maisemia, mutta tässä pelissä huipputehokkaan pelikonsolin suorituskykyä ei venytetä läheskään äärimmilleen.

Pelituntuma säilyy kautta linjan hyvänä. Toki peruspelaaminen tapahtuu aika vähillä kontrolleilla, mutta siinäpä se idean kauneus onkin: pelin oppii nopeasti, se ei vaadi tuntitolkulla harjoittelua, ja
pelin äärelle voi istahtaa sellaisetkin henkilöt, jotka eivät juuri ole ennen videopelejä harrastaneet.

Lisäksi täytyy mainita Everybody’s Golfin verkkopelimahdollisuus, jonka kautta voi pystyttää pelihuoneita ja kisata muiden pelaajien kanssa, tai ottaa osaa verkossa pelattaviin golfturnauksiin. Tämä pelimuoto tuo varmasti lisää mielenkiintoa peliin.

Kokonaisuudessaan Everybody’s Golf: World Tour on mielestäni onnistunut ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka pariin on helppoa palata kerta toisensa jälkeen. Nimessä esiintyvän lupauksen mukaan peli sopii kaikille helpon ja vaivattoman golfpelin ystäville, mikäli tietynlainen ylipirteä ote ei muodostu kynnyskysymykseksi. Peliboksi läväyttää Playstation 3:n Everybody’s Golf: World Tourille neljä tähteä.

Ratchet & Clank -pelisarjan uusin julkaisu Size Matters alkaa siitä, kun Ratchet ja Clank ottavat aurinkoa jossain etelän saaren rannalla aurinkotuoleissa loikoillen. Ratchet on kyllästynyt supersankarin työhön ja aikoo viettää leppoisia eläkepäiviä aurinkoa paistatellessa.

Paikalle kuitenkin ilmestyy häiriköimään toimittajatyttönen kameransa kanssa. Hän haluaa tehdä Ratchetista lehtijutun ja vaatii Ratchetia näyttämään omia taitojaan. Pienen suostuttelun jälkeen Ratchet suostuukin ja lähtee taistelemaan saarella asustavia robottimaisia olentoja vastaan, ainoastaan harjoituksen kannalta. Saarelta löytyy mm. rapuja ja Hawaiji -tyylisiin kauluspaitoihin ja shortseihin pukeutuneita robotteja jotka yrittävät saada itseään ruskettumaan makoillen aurinkotuoleissaan, mikä sinänsä on aika ironista. Ja he eivät tietenkään ole hyvillään siitä että Ratchet ja Clank pilaavat heidän mukavan hetkensä. Kyseiset robotit asuvat bambumajoja muistuttavissa hieman modernimmissa majoissaan.

Ratchetin tarkoitus on vain verestää vanhoja taitojaan, jotta toimittajatyttönen saa juttunsa. Mutta kun he törmäävät vanhaan ystävään ja käykin ilmi, ettei tyttö olekaan pelkkä toimittaja, Ratchet miettii toisen kerran olisiko sittenkään pitänyt lähteä juttuun mukaan. Siitä alkaakin sitten aivan uusi seikkailu.

Ratchet & Clank: Size Matters on ulkoasultaan Hawaijilaista miljöötä lukuunottamatta samaa tasoa kuin aikaisemmatkin versiot. Grafiikka on perussiistiä ja katselun kestävää. Äänimaailma on hauska ja suurimmalta osalta hyvin tehty. Yksi ärsyttävistä puolista on se, että pienen tytön ääni kertoo joka tilanteessa ohjeita kuinka saa esimerkiksi pitkän loikan aikaiseksi eri näppäinyhdistelmillä. Ei siinä vielä mitään, mutta kun tämä tyttö toistaa sitä samaa lausetta niin kauan, että varmasti menee luupäisimmällekin pelaajalle jakeluun kuinka edetä seuraavaan vaiheeseen pelissä.

Pelin ehdottomasti parhaita puolia, varsinkin nuoria pelaajia ajatellen, on suomenkieliset valikot ja tekstit pelin aikana. Kaikki on suomea paitsi puheet, mutta nekin on suomennettu tekstillä. Peliä on paljon mukavampi pelata, kun ei turhaan tarvitse englannin sanakirjaa selailla samalla.

Peli on perus tasohyppelytoimintaa, mutta silti piristävä uutuus tähän genreen. Hawaijimainen miljöö piristää kummasti pelaamista ja pelissä lähes kaikki toimii niin kuin pitääkin. Kamerakulma temppuilee varsinkin alussa, mutta kun sitä tottuu säätämään, niin ei siitä paljon harmia ole. Tämä peli yksinkertaisesti toimii. Niin aikuisille kuin vähän nuoremmillekin.

Kuluvasta vuodesta on tulossa suomalaisittain eräs huikeimmista moottoriurheiluvuosista kautta aikojen, joten nyt päästäänkin mukavan aasinsillan kautta moottorien pärinän pariin. Peliboxin keväiseen arvosteluun pääsee tällä kertaa ATV Offroad Fury 4-peli, jossa kierretään soraisia ja paljon hyppyreitä sisältäviä ratoja kunnon offroad-tyyliin. Jo heti alkuvaiheessa huomaa, että kulkupelien fysiikan mallinnukseen on panostettu asiallisesti – pieni maastomönkijä tuntuu ratkaisevasti erilaiselta ohjastaa kuin järeämpi nelivetomaasturi.

ATV Offroad Fury 4:n Classic-pelitila tempaisi testaajan mukavasti mukaansa – tässä moodissa ajellaan läpi osakilpailuja erilaisilla offroad-radoilla ja pyritään keräämään mahdollisimman paljon pisteitä. Lisäksi peli tarjoaa tarinatilan, harjoittelutilan sekä yksittäisten kisojen tilan. Varsinkin nelivetomaastureilla kisailu on erittäin viihdyttävää ja mukaansa tempaavaa puuhaa ja pelin ohjaustuntuma on hienosti kohdillaan – puuhassa on positiivisella tavalla reilu annos arcade-rälläilyä ja pieni ripaus fysiikan sanelemaa realismia: mönkijän päältä tippuu väkisin maahan, jos päättää ajella päin rataa reunustavia rengaspinoja…

Graafisestikin peli on miellyttävää katseltavaa. Playstation2-konsoli vääntää 3D-grafiikkaa ruutuun sen minkä ehtii, ja ruudunpäivityksen vauhti säilyy kelvollisena tilanteessa kuin tilanteessa. Ääniraidalla moottorit pärisevät varsin tavanomaisella nuotilla, ehkä jopa turhankin monotonisesti. Pelin soundtrack-musiikki on kuitenkin se tekijä, joka pelastaa ääniraidan loistavasti: peliin on valittu hyvällä maulla rentoa rock-musiikkia, joka nostaa mukavasti fiilistä rataa kiertäessä ja valikoita selatessa. Tätä soundtrackiä voisi kuunnella CD-levyltäkin, sen verran tasavahva musiikillinen kokonaisuus on kyseessä.

Paljon on ATV Offroad Fury 4:sta kehuttu, mutta löytyypä tästä hiukan harmistuksen aiheitakin. Suurin ongelma pelissä on typerä logiikka, jolla seurataan pelaajan radalla pysymistä. Jos mönkijän rengas pääsee lipumaan hiukankin ratalinjan ulkopuolelle, ruutuun ilmestyy käsky “Palaa radalle”, ja tämän toteuttamiseen on aikaa vaivaiset 3 sekuntia, jonka jälkeen kulkupeli “nollataan” keskelle rataa ja muut kisailijat karkaavat näkyvistä. Sama kohtalo tulee helposti vastaan myös sisäkaarteisiin kantatessa, jolloin liiasta oikaisusta pelaajaa sakotetaan samalla stop-and-go-tempulla. Hei haloo, tämä on Offroad-nimeä kantava peli, ja pienestä oikaisusta sakotetaan välittömästi! Tämä nipotus onnistuu ajoittain latistamaan muuten niin letkeää pelifiilistä.

Tästä kritiikistä huolimatta on myönnettävä, että ATV Offroad Fury 4 on hauska ja vauhdikas ajopeli, joka viihdyttää niin nopeina pyrähdyksinä kuin kokonaisina cup-kilpailuinakin. Peli taipuu enemmän arcade-hurjastelun suuntaan ja simulaattorimainen tarkkuus jää puuttumaan, joka onkin mielestäni täysin oikea valinta pelintekijöiltä. Jos kaahailu maastossa kiehtoo sinua, kannattaa kokeilla tätä peliä. Peliboksi jakaa ATV Offroad Fury 4:lle neljä boksitähteä, ja ihmettelee, että missä ne sarjan kolme edellistä osaa oikein piileksii?

Tällä kertaa peliboxi ottaa käsittelyynsä Playstation Portablen uutuuspelin nimeltään Patapon. Ja onpahan vaan persoonallinen peli kyseessä tällä kertaa. Nimittäin Pataponille on kertakaikkiaan hiukan hankalaa löytää perinteistä pelikategoriaa – tässä on pieniä mausteita niin musapeleistä, seikkailuista kuin taistelupeleistäkin. Pelin pääosassa ovat rumpuja paukuttavat pikku pataponit, joiden kulkua kohti maailman laitaa ohjustetaan niinkin yksinkertaisesti kuin kahta nappia näpyttämällä. Pelaaja komentaa pataponeja neljäosaisilla rytmeillä, joita täytyy toistaa läpi kentän, aina tilanteeseen mukautuen. Esimerkiksi eteenpäin marssiminen komennetaan käyntiin rytmikkäällä näppäilysarjalla neliö-neliö-neliö-ympyrä, josta muodostuu peliolentojen kielellä rytmikäs rummutus PATA-PATA-PATA-PON. Kuulostaako omituiselta? No, sellaista se tavallaan onkin.

Kontrollit ovat niin yksinkertaiset kuin ne vain voivat olla – jo niillä kahdella ohjausnapillä pääsee pitkälle. Kyse onkin ajoituksesta, sillä rumpujen pärinän pitää jatkua koko ajan katkeamattomana ja oikearytmisenä. Jos tahti pysyy hallussa, pataponit nousevat huumatilaan, jolloin nämä soturit raivaavat tien vaikka kallion läpi. Grafiikka on hilpeän näköistä, joskin hiukan pelkistettyä, ja äänimaailmaa hallitsevat pikku pataponien rallatukset ja hokemat.

Usein peliarvosteluiden yhteydessä sanotaan, että peliä kannattaa kokeilla ennen ostopäätöstä. Nyt sille sanonnalle on vielä kertaluokkaa enemmän katetta, sillä tämä peli joko kolahtaa tai sitten se ei nappaa ollenkaan – riippuen aivan pelaajasta. Allekirjoittanut peliarvostelija alkoi pelisession aikana jo hiukan kyllästyä monotoniseen kenttien läpi naputteluun, vaikka pikku-ukkojen etenemistä onkin ihan hauskaa seurailla ruudulta. Pata-pata-pata-pon -hokema kuullaan pelin edetessä niin monta sataa kertaa, että äänten mykistäminen alkaa väistämättä juolahtamaan mieleen. Innovatiivisuudesta ja persoonallisuudesta ropisee Pataponille roimasti plussaa, mutta mielestäni tämä uutuuspeli ei siltikään lunasta paikkaansa peliklassikoiden terävimmältä huipulta.

Peliboxi myöntää Pataponille kaksi ja puoli tähtä, ja samalla muistuttaa, että nyt on todellakin kyse mielipideasioista – kannattaa tutustua tähän peliin joka tapauksessa.

Tällä kertaa kurkistetaan peliboksissa visailun visaiseen maailmaan. Aiemmin olemme jo tutustuneet BUZZ-pelisarjan megavisaan, mutta tällä kertaa onkin sitten vuorossa hiukan erikoistuneempaa tietokilpailua, kun peliesittelyssä on BUZZ Hollywood – leffavisa.

Buzz-pelit toimivat hyvin pitkälti saman kaavan mukaan pelin versiosta riippumatta, vain kysymykset vaihtuvat. Tämä on sikäli hyvä asia, että peli on aiempiin osiin perehtyneille tuttu heti alusta alkaen. Ja mitäpä sitä toimivaa muuttamaan, sillä Buzzin pelijärjestelmä toimii aivan hienosti omine ohjainlaitteineen. Kertauksena todettakoon, että Buzzia ohjataan tätä pelisarjaa varten suunnitellulla peliohjainviukalla. Yhden USB-liittimen takana on neljä Buzz-ohjainta, joissa on iso valintanappi ja neljä värinäppäintä vastausten antamista varten. Ohjaimen ja pelin yhteistoiminta on johdonmukaista ja hyvin suunniteltua, joten sille saralle ei moitteita putoile.

Hollywood-teeman mukaisesti pelin grafiikka on täynnä säihkettä ja glamouria, ja suuren maailman tuntua on viritelty peliin oikein urakalla. Positiivista on myös sekin, että sekä ruutugrafiikat että ääniraidan puheet on suomennettu kokonaisuudessaan ja peli sopii myös niille, joiden englanninkieli ei ole huippuvireessä. Leffa-aiheiset kysymykset ovat paikoitellen aika kinkkisiä, mikäli vastaajien paikoilla ei ole aktiivisia elokuvaharrastajia. Buzzin pelimekanismi on sikäli tyly, että väärillä vastauksilla ei pääse kovin pitkälle, jolloin pelissä nousee nopeasti seinä pystyyn elokuvaummikolle. No, elokuvavisahan tämä onkin…

Buzz Hollywood Leffavisa on parhaimmillaan suuremmalla porukalla pelattuna, ja neljän pelaajan ohjaimet kuuluvatkin jo perusvarustukseen. Yksinpelinäkin tämä peli toimii hetken hupina, mutta kyllä tämä pohjimmiltaan on nimenomaan laadukasta illanistujaisviihdettä useammalle pelaajalle.

Kuten edellä jo todettiinkin, niin peli vaatii kyllä keskivertoa kattavampaa tietopohjaa elokuvien maailmasta, jotta tästä julkaisusta saisi iloa irti. Mikäli leffat ovat intohimosi, ja kaveriporukan kanssa visailu kiinnostaa, niin Buzz Hollywood Leffavisa on hyvä hankinta.

Tällä viikolla Peliboxi tuo esille uunituoreen Wipeout-pelisarjan tulokkaan nimeltä WipeOut Pulse, joka on julkaistu Playstation Portablelle. Ensin pari sanaa pelisarjasta ja sen historiasta. Ensimmäinen Wipeout-pelihän julkaistiin Psygnosiksen toimesta vuonna 1996 mm. Playstation-konsolille. Pelihän saavutti kohtuullisen mukavasti suosiota, joten pelisarja on jäänyt senkin jälkeen elämään uusien julkaisujen muodossa. Wipeoutin ystävät tietävät taatusti sen, että kyseessä ei ole mikään realistinen ajosimulaattori, vaikka tässä kilparadalla ajellaankin. Kulkuvälineinä pelissä ovat futuristiset, ilmassa leijuvat kulkineet, joiden vauhdittamina rataa kierretään enemmänkin kuin kahtasataa. PSP:n uutuus Wipeout Pulse jatkaa perinnettä tuttuun tapaan.

Pelin audiovisuaalinen ilme vastaa hyvin pitkälti odotuksia – tällaisena Wipeout-pelit on totuttu ennenkin näkemään. Grafiikka piirtyy ruudulle vauhdikkaasti ja konemusiikissakin on tanakkaa poljentoa – ulkokuori vastaa siis pelin tarkoitusta aivan kelvollisesti. Maisemia ei juuri tässäkään ajopelissä ihailla, joten pääasia on se että rata näkyy ja vauhtia riittää.

Pelattavuus on sekin aivan kohtuullisesti kohdallaan. Leijuvien kulkupelien ohjaaminen on kyllä tyystin erilaista kuin WRC-ralliohjuksen käskyttäminen sorapätkillä, joten peli vaatii aluksi keskimääräistä enemmän keskittymistä. Välillä kyllä tuntuu siltä, että meno on varsin kulmikasta, sillä aluksen nokan kääntäminen on tarkkaa touhua. Ensin tuntuu että alus ei taitu mutkaan alkuunkaan, ja sitten kun käännöstä hiukan avustaa L- tai R-liipasinnäppäimillä, niin johan taittuu vähän liikaakin. Seinäkosketukset myös leikkaavat vauhtia rajusti, joten lievä turhautuminen kärkkyy pelaajaa nurkan takana. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, sillä pikkuhiljaa Wipeoutin kulkineet alkavat totella pelaajan komentoja.

Erilaiset pelitilat aika-ajoineen ja kisoineen tuovat hiukan vaihtelua muuten melko yksinuottiseen ajopeliin. Vaikka vauhtia riittää, niin tunnelmasta jää jotain puuttumaan – futuristinen avaruuskaahailu kun ei jotenkin tunnu siltä kotoisimmalta vaihtoehdolta… Osittain myös tämän tietyn itseään toistavan fiiliksen vuoksi pelikokemus jää harmillisen vaisuksi, vaikka tekniset puitteet ovatkin hyvin kasattuja. Mieleen hiipii väkisinkin ajatus siitä, että tässä taas uudelleenlämmitellään yli kymmenen vuoden ikäistä menestyspelisarjaa…

Vauhtipeleistä pitävät PSP:n omistajat löytävät Wipeout Pulsesta paljon pelattavaa, mutta ostosuositusta en uskalla suorilta käsin antaa – tässä on kyseessä sellainen peli, joka vaatii pienen koeajon ennen ostopäätöstä. Toiset ovat edelleen haltioissaan Wipeoutin tulevaisuuteen päin kallellaan olevasta tunnelmasta, kun taas perinteisemmän moottoriurheilun ystävät haluavat edelleen nähdä pelissä mukana olevien autojen alla neljä rengasta… Peliboksi myöntää Wipeout Pulselle kolme boksitähteä, ja toteaa, että ihan kiva.

Nyt näyttää siltä, että Sonyn konsoleilla on tennisbuumi päällä. Muutama viikko sitten arvostelimme PS2:n Everybody’s Tennis-pelin, ja nyt jo PSP:llekin on tarjolla uunituoretta keltaisen pallon mätkyttelyä.

Smash Court Tennis 3 pyrkii olemaan mahdollisimman realistinen tennissimulaatio, joten grafiikat ovat viimeisen päälle hiottuja ja ääniraitakin kuulostaa aidonoloiselta. Peliin on saatu lisensoitua mukaan tosielämän tennistähtiä, joten niin nimet kuin pelikentillä nähtävät kasvotkin näyttävät tutuilta tennistä seuraavien silmissä. Grafiikka on hämmästyttävän aidon näköistä, ja PSP:n suuri näyttöruutu pääsee todella oikeuksiinsa. Pelissä on mukana asiaankuuluvat harjoittelumoodit kuin pidemmät turnauksetkin. Kärsimättömät pelaajat pääsevät suoraan vauhtiin rennommassa Arcade-tilassa, jossa pelin voi aloittaa heti muutaman perusvalinnan jälkeen.

Täytyy myöntää, että Smash Court Tennis 3:ssa on todellakin yritystä olla mahdollisimman hyvä tennispeli. Ja yritykset palkitaan, sillä kyseessä on varsin onnistunut ja viihdyttävä paketti. Pelattavuus on kohdillaan ja pelihahmon mailankäsittelyä ja kentälle sijoittumista on helppoa ohjata analogisen ohjaimen avulla. Liian helpoksi peliä ei voi kuitenkaan sanoa, sillä vääränlaisella näppäilyllä lyönnit karkaavat helposti yli kentän rajojen ja syötöt jäävät vaisuiksi – oikeaa peliotetta siis tarvitaan. Turhautuminen ei kuitenkaan pääse pelin edetessä pintaan, joten tätä pallorallia näppäilee kesäpäivien ratoksi ihan mielellään.

PSP:n Smash Court Tennis 3 on kaikin puolin onnistunut kokonaisuus, joka on varmasti mieleinen paketti urheilun ja erityisesti tenniksen ystäville. Grafiikka näyttää komealta, äänet luovat tennisareenan tunnelmaa ja pelattavuus osuu nappiin. Mitäpä sitä muuta osaisi vaatiakaan? Peliboxi jakaa Smash Court Tennis 3:lle neljä boxitähteä.

pisteet: 4/5